Sen sanottuaan tunki päällysnuttunsa ylleen ja lähti linikkaan. Aaro seurasi mukana. Mutta Sanna oli nukkunut ja kasvot levollisina lepäsi kuni autuas sielu. Tämän nähdessään hytkähti ilosta Vannin sydän ja mielihyvällä katseli Sannaa siinä pitkän tuokion. Mutta hoitajattaret eivät sallineet puhella eikä millään häiritä Sannan unta eikä luvanneet tänä iltana palata linikkaan, niin saivat hiipiä ulos. Samaa tietä palasivat takaisin kamariinsa, jonka akkunaan illan rusko vielä salamyhkäisesti kuumotti ja uhkuvalla ruusuhohteella täytti koko huoneen. Vannin tuntui olevan hyvä olla kun äsken saivat kahdessa itkeä, ettei kukaan häirinnyt, ja olivat nähneet Sannan kasvot niin anteeksi antaneen näköisinä. Ja vielä nytkin saivat olla kahden, ettei kukaan tullut häiritsemään. Tuntui tämä hetki kumpasestakin aivan ikimuistettavalta. Aaro olisi tahtonut viipyä Vannin luona myöhään iltaan, vaan Vannista se viipyminen tuntui sopimattomalta, keksi tekosyyn ja kehotti Aaroa menemään vanhalle äitilleen ilmoittamaan tapauksesta, ennenkun kerkeäisi muilta kuulla, joka silloin voisi häneen vaikuttaa pahemmasti kuin kuullessaan hänen itsensä suusta. Tähän taipui nyt mielellään Aaro ja lähti kotiinsa. Vanni saattoi häntä puiston toiseen nurkkaan, jossa Aaroa hyvästeltyään pisti kätensä poveensa ja lähti juosta hutkeltamaan poispäin.
XVII.
Vaatteen silitystyötä teki Vanni joka päivä. Mutta joka päivä oli Aarokin hänellä vieraana, ei kiusan tekemisessä, vaan auttamassa silitystyötä, että pikemmin olisi jouduttu Sannan huviksi linikkaan ja tekemään sille mitä parasta taisivat.
Tämä tuntui Aaron mielestä paremmalta kuin mikään muu maailmassa. Tuntui se aivan yhteen kasvattavalta. Eikä Vannikaan ymmärtänyt siitä muuta kuin mukavalle se vaan tuntui työskennellä yhdessä tänlaisena murheen aikana, ja olihan Aaro Sannan sukulainen ja siitä syystä melkeen jokapäiväinen talon vieras. Mutta kaupungin muijat tiesivät jo kertoa Aaron ja Vannin välisistä suhteista hyvinkin pahaa ja tämän tiesi Aarokin, mutta ei hän sitä Vannille sanonut. Muijain puheet kerkesivät kuitenkin Sannan korviin linikkaan ennenkun Vanni osasi aavistaa mitään. Sanna ei uskonut asiasta sen pahempaa kuin että tulisi Vanni kihlatuksi, vaan sekin oli hänelle korvaamaton vahinko eikä voinut hän sitä tänlaisena aikana kestää.
Oli kaunis maaliskuun sunnuntai-aamu. Nyt ei ollut vaatteitten silitystä, niin Vanni jouti aikaisemmin linikkaan Sannan huviksi, kuin arkiaamuina. Vanni hiipi hiljaa Sannan huoneeseen, nukkuisiko Sanna vielä, ettei tahtonut häiritä. Mutta Sanna väänteli ruumistaan vuoteellaan tuskaisesti ja tummat silmät uivat kyyneltulvassa eikä huomannut Vannin tuloa. Vanni tämän nähtyään vaaleni; mutta kuuli Sannan huokauksien seassa sanoja:
— Tämäkö vielä otetaan minulta pois, oi suuri Jumala, tämäkö otetaan minulta pois.
Vanni perettyi hieman Sannan pään pohjista, johon hän oli kumartunut tarkemmin kuullakseen Sannan sanoja ja virkkoi:
— Mikä viedään pois, jalkako? Jumalan tähden, onko tohtori määrännyt leikattavaksi?
Sanna säpsähti, mutta kasvot välkähtivät eloisammiksi, kuultuaan Vannin äänen, ja ojenti kätensä saadakseen Vannia syleillä ja suusta kuului heikot sanat:
— Ei jalka, Vanni rakas, vaan enempi.