— Mitä enempi?… Tyynny nyt ja sano… Tyynny, rakas Sanna… Elä todellakaan itke niin kovin, aivanhan murrut koko olento. Olenhan minä tässä.
— Olet vielä, kuului Sannan huokausten seasta kuiskauksen tapainen sana.
— Vieläkö?… Ja milloinka sitten en olisi? virkkoi Vanni, kääri kätensä lujempaan Sannan kaulaan, suuteli Sannaa ja kyyneleet valtasivat Vanninkin, nähdessä Sannan niin syvän surun.
Siinä yhdessä itkiessä itsestään selvisi Vannille, että joku huhu on liikkeessä Aarosta ja hänestä, niin kohta kun Sannan sydän näytti rupeavan tyhjentymään, muistutti Vanni:
— Luulen arvaavani tuskasi. Mutta, oi rakas Sanna, elä koskaan usko senlaisia… On Jumalan armahdettavasti sinulla kärsimisiä jo ilman sitä, niin minäkö vielä lisäisin… Minäkö, minäkö lisäisin sinun kärsimisiäsi? Pois se, rakas Sanna.
Näissä sanoissa kuului enemmän kuin totta, niin Sannan silmät valtasi uusi kyyneltulva ja rytistynyt rinta tutisi uudesta mielenliikutuksesta, jonka Vanni puristi syliinsä ikäänkuin sitoakseen, ettei se kokonaan hajoaisi.
Tyynnyttyään tästä Sanna katseli lämpymästi Vannia. Tahtoi sanoa, että voi kun sinä olet hyvä, mutta se sana tuntui olevan liian pieni ilmoittamaan hänen nykyistä mieltään, niin pysyi ääneti ja puristi vieressään istuvan Vannin kättä rintaansa vasten erityisemmällä tavalla kuin koskaan ennen. Tästä ymmärsi Vanni Sannan mielen paremmin kuin minkäänmoisista sanoista ja tuntui se lämmittävältä, että uusi kirkas kyynel vierähti Vannin kasvoille katsellessa Sannaa. Kumpanenkaan heistä ei tänä hetkenä löytänyt sanoja minkäänmoiseen keskusteluun. Sannan ilosta sykkivä sydän Vannin hermotonna Sannan rinnalla lepäävään kämmeneen puhui kaikki mitä tänä hetkenä kaivattiin. Ja somalta ja kummalliselta tuntui se side, mikä heitä nyt kietoi.
— Viikolla eräänä yönä näin unta… alkoi viimein Sanna. Oi, kuinka ihanaa kärsimisien keskellä!… Näin taivaan avoinna ja kirkastutun Jeesuksen avoimen sylin ottamassa vastaan kaikkia niitä, jotka Hänen veressään olivat vaatteensa pesseet ja joilla ei pedon merkkiä otsissa ollut… Ah, koska joutuu hetki, jolloin olen vapaa kaikista näistä siteistä, siirtymään sinne… Minä näen että elämäni alusta loppuun on kärsimisien tie, mutta tien päässä on lepo, tyytymys, ilo ja rauha. Tämä kärsiminen, tunnen minä, kuitenkin riuduttaa viimeisen ulkokuoren, niin että päiväni eivät ole monet… Oi, Jeesus kallis, antaisit tämän olla jo viimeisen.
Sanna näki Vannin silmien vettyvän uudestaan, niin suuteli Vannin kättä, käänti päänsä Vanniin ja kuului kuiskaavat sanat:
— Vanni rakas, elä murehdi. Kaikesta tästä on minulla syytä iloon.
Iloni on suuri nytkin… juuri sinun tähtesi.