Säikähtyen heräsi äiti ja toimittautui niin sukkelaan kuin taisi lähtemään Koskelaan. Mielessä oli yhä vaan Jumalan ihmeellinen johto, miten pahat asiat kääntyvät juuri parhaimmaksi hyväksi. Ovathan he kumpanenkin olleet ikänsä kelpo ihmisiä, palveluksessakin alkuaan ollessaan nuhteettomasti kaikin puolin käyttäytyivät — sen tietävät kaikki ihmiset. Nyt jos on köyhäksi jouduttu tämmöisinä aikoina lapsijoukon kanssa kinnaroidessamme ja kylmään metsään mökkiä tehdessämme, ei ole oma syymme; kyllä kait olemme kaikki voimamme panneet polaan, sen tietävät kaikki ihmiset, ja kun nyt tuommoisen tapauksen hyvä Isä salli, että tuon ainoan perheen tuen piti tulla jalattomaksi, niin eivät suinkaan voi olla auttamatta kellä pikkusenkaan lienee millä auttaa; ja onhan niillä Koskelaisillakin edes suoloja, joita kuormittaisin tuovat kerralla. Ja suoloja kun saataisiin, niin voisihan Jumala antaa metsästä edes yhden riekon päiväksi ja pyhäksi edes jäniksen. Eihän tuo sekään suurta koloa metsän haltian karjaan tekisi. Niitten ja suolain turvin menisimme talvesta yli, ja kesään kun pääsisimme niin sitkeä olisi kesänen kuolija.
Näissä mietteissään laittautua kahmerehti äiti matkatamineihinsa. Kenkiä ei ollut, niin pani kolmet paikkaset sukat päällekkäin ja niitten päälle pitkävillaiset turkkitöppöset, katsahti vielä orrelle isän töppösiin; panisiko vielä ne, ettei kävisi kuten isän jaloille, mutta paksulle ja lämpymälle se tuntui; oikein mukavalle tuntui lattialla kävellessä, kun jaloissa tuntui niin vahvalta, tilavalta ja lämpymältä. Monta kerrosta pani äiti alusvaatteita, joiden päälle pani isän päällyksettömän mustaksi pinttyneen rajettuneen turkin, ja sitoi siiman palasella kiinni. No lämpymälle ja muhkealleppa tuo nyt tuntuu. Ei luulisi olevan pakkasella tekemistä minun kanssani, ajatteli äiti uunin korvalta, turvakoita ottaissaan ja pujottaissaan kaksia turvakoita päällekkäin. Ja asetellessaan käsiinsä katsahti vielä nukkuvata joukkoa, katsahti halkokokoa: No ompa noita halkoja pirtissä, että saavat tulen takkaan, ajatteli ja alkoi työntyä ulos. Mutta oven oli kylmänyt kiinni, että kolme kertaa piti polvillaan rysäyttää ennenkun pääsi irti, ja suuren jyräyksen synnyttikin kun viimein aukesi, ja kaikki heräsivät siitä jyräyksestä ja hyppäsivät istuilleen. Vaan kun näkivät olevan äitin ulos menemässä ja näkivät oven täydeltä tunkeutuvan pirttiin valkeaa pakkasen usvaa, joka mylläköiden alkoi vieriä perään, niin paiskautuivat pitkäkseen, vetäsivät peitteet korviinsa ja kätkeytyivät kokonaan peittoihinsa.
Äiti ulos tultuaan jysäytti oven lujasti kiinni, otti kodan nurkkaa vasten pystyssä olevat kuurottuneet suksensa, turvakollaan pyyhki niitten pohjista kuuraa, heitti ne hangelle rinnakkain, astui jalkansa niitten päälle, vaan varpaallisiin piti kahden käden pakata noita suuria töppösen kärkiä sopimaan, mutta sopi ne kuitenkin, ja niin lähti hiihtämään. Suksenpohjat olivat karkeassa jäässä ja kahisivat lumessa, kuin säilärauta. Ja raskaalta ja tukalalta tuntui niitten vetäminen. Mutta siitä ei äiti huolinut, vaan vaston vihaista pakkasviima nilakkata ojenti matkansa Koskelata kohti. Syvään vajosi talvisessa pakkasvidissä äitin sukset, leveälle ulos suksen jäleltä työnti suuret töppöset pehmeän lumen ja katkeamaton raito näkyi leveän ladun sivulla äitin luutaisen sauvakon syviä askelia.
III.
Koskelasta ei heltinyt apua. Ainoastaan kouran täyden sai suoloja. Mutta Koskelainen oli pyhänä kirkolla käydessään kuullut, että kuvernööri on määrännyt tässä Pajurannan pitäjässä panna neljä köyhäinhoitolata toimeen, joihin sijoitetaan kaikki työhön kykenemättömät köyhät, ja että niistä hoitoloista tulee yksi tähän Kurkelaan, toinen Ärmäskylän Tervolaan, kolmas Jupakan kylän Kinnulaan, neljäs Saukkosen kylän Pihtilään. Ja Koskelainen kehotti kaiken mokomin näitä Metsävainion asukkaita kaikkia menemään sinne Kurkelaan aivan ensitilassa, ennenkun muita kerkiää tulla niin täyteen ettei sopisi.
Tämän tiedon saatuaan kiirehti äiti kotiin eikä ikänään hänen mielensä vielä ennen ollut onnesta niin täysi kuin nyt Koskelasta palatessa. Nyt näkyi aivan selvään, että Jumala suuressa viisaudessaan oli näin laittanut. Nyt jos isä olisi terve, niin emme pääsisi siihen hoitolaan kukaan. Vaan kun nyt isä on työhön kykenemätön vaivanen ja Vanni sairas, niin ei suinkaan kukaan pääse jos ei nämä, ja luonnollisesti minä niitten hoitajaksi; ja ei suinkaan nyt poikia Niiloa ja Tanelia, tuommoisia kunnottomia raukkoja, toki eroteta vanhemmistaan. Suuri Jumala olkoon kiitetty, huokasi äiti aina väliin näitä ajatellessaan ja hiihtäessään Koskelasta kotiin kirteätä latuaan, paistaessa tammikuun uleisen päivän. Päivä oli jo jälellä puolen eikä äiti ollut syönyt mitään, ankara hiihtäminen suurenti nälän vaatimuksia ja kipeästi vihloi sydänalassa hiuka. Tämän lievittämiseksi otti niitä Koskelan emännän antamia suoloja rakeen, imi sitä ja nieli siitä syntynyttä vettä. Siitä kipein hiuka aina häpesi ja onnellinen hän oli, niin onnellinen kuin ihminen voi olla, joka suurimman onnettomuutensa on saanut vaihtaa suurimpaan onneen. Kaikki matkan varrella seisovat huurteen käärimät puutkin näyttivät katselevan lemmen hymykasvoin ja ojennellen kuuraisia kankeita käsiään onnen tervehdykseksi kulkijalle.
Kotiin tultuaan ei äiti mahtanut nostaa suksiaankaan nurkkaa vasten pystyyn, kuten aina ennen, vaan jätti hangelle pitkäkseen ja rienti pirttiin näkemään perhettään.
Kaikki näkivät jo äitin kasvoista, että hyvin on asiat; pojat juoksivat syliksi äitiin ja yhdestä suusta joutuivat sanomaan: mitä äiti toi, meillä on nälkä.
— En tuonut paljon mitään, vastasi äiti ystävällisesti ja katseli loistavin silmin lapsiinsa, riisuessaan vaatteita päältään ja pyyhkiessään hikeä otsaltaan.
— Toittepahan äiti. Meillä on nälkä, lisäsi Taneli nureksien ja piteli äitiä ikäänkuin ettei pääsisi karkuun.