— Olkoon nyt nälkä. Huomen illalla meillä ei ole enää nälkä kun meillä on rukiiset leipävänkäleet käsissä ja rasvainen lihakeitto höyryää edessä, lisäsi äiti turvallisella painolla, repostellessaan lumisia töppösiä jaloistaan irti.
Pojilla jäi suu auki ja silmät pyöristyivät renkaiksi eikä ymmärtäneet mitä se on se äitin puhe. Mutta isä oli pöydän takana jalkojaan katselemassa ja niihin kääreitä laittamassa, niin se kavahti katsomaan terävästi äitiin ja lämpymästi kysyi: Miten niin?
Äiti kohosi seisalleen töppösiään kuivaan pannakseen ja huokasi: Jumala on hyvä. Se pitää huolen luoduistaan, kunhan vaan ymmärtäisimme häneen luottaa hyvänä ja pahana päivänä. Hän on totinen ja hyvä. Eikös ole ihmeellistä, että vaikka me nyt näytämme olevan onnettomista onnettomimmat emmekä näytä päivän päähän pääsevän, niin tämä kamala onnettomuutemme on juuri onnemme perustus. Katsokaas kun nyt kruunun varoilla kuulutaan perustavan Kurkelaan hoitopaikka kaikille työhön kykenemättömille köyhille ja vaivaisille. Ja kukas sen vaivaisempi on kuin sinä, ja Vanni on sairas, jota hoitamaan minä pääsen, niin eikös ole ihmeellistä? Tämä sattuma ei ole mikään muu kuin Jumalan suuri ihmeellinen armotyö meitä kurjia kohtaan.
— Ei tuo liene toki totta, keskeytti isä ja äänestä tuntui toivon ja epätoivon sekainen värähdys.
— Kyllä se on totta, toisti äiti. Koskelainen oli ollut pyhänä kirkolla ja siellä oli niiltä kirkonkylän ylimyksiltä kuullut. Kuvernööri kuuluu käyneen määräämässä.
— Kuvernööri! ihastui isä ja kiinnitti katseensa yhä tutkivammaksi äitiin.
— Niin juuri kuvernööri kuului, juuri itse kuvernööri kuului käyneen määräämässä, toisti yhä äiti. Niitä kuului tulevan neljä hoitolata tähän Pajurannan pitäjääseen, mutta tähän Kurkelaan se Koskelainen kehotti meitä menemään.
— Vai kuvernööri itse! myhähti isä. Sinne täytyy päästä ihan huomenna, lisäsi hän, päätään punaltaen, ja ihastuksen loimo näkyi partaisissa kasvoissa.
— Kuinpa pääsisit siksikään noilla jaloillasi, mutta miten käypi sen? lisäsi äiti epätoivoisesti.
— No tämän matkan nyt minä menisin, vaikkei olisi jalkateriäkään, virkkoi ihastuneella mielellä isä, ei tule kuin nappanen peninkuorma, niin tokihan minä nyt sen päivän pitkään tallustelen, vaikka polvillani… Vai kuvernööri on semmoista toiminut.