Sairastava Vannikin virkistyi tästä puheesta, nousi istuilleen ja pyytävästi virkkoi: Minä lähden äitin kanssa. Ottaahan äiti minun.
— Ottaahan toki äiti Vannin, virkkoi herttaisesti äiti. En toki heittäisi Vannia, vaikka mikä, vakuutteli äiti ja korjaili Vannia vuoteellaan.
— Otattehan minunkin, kuiskasi Taneli, eikä muistanut enää nälästään mitään.
— Otan Tanelinkin, otetaan se toki Tanelikin, toisti äiti.
— Minäpä hiihdän suksillani ja jätän teidät kaikki, muistutti varmuudella Niilo keskustelun lopuksi.
Tänä päivänä ei ollut Metsävainion asukkaista kukaan vielä syönyt. Niilo ja Taneli olivat repineet vanhan suolakopsan ja ne tuohet liottaneet vähässä vedessä ja sen suolaveden kanssa koittaneet syödä petäjäjauhoja, vaan ei sekään ollut käynyt laatuun.
Äiti lähti käymään Telkkäpuron varrella riekon pyydyksillään, josko Jumala olisi niin armollinen että antaisi vielä edes yhden riekon viimmeiseksi atriaksi. Ja sieltäpä toikin äiti aivan sulan riekon. Tämä oli äitin mielestä taas ilmeinen viittaus Jumalan ihmeellisestä johdosta, ja koko matkan Telkkäpurolta kotiin tullessaan hän hoki: kiitetty olkoon suuri Jumala, kiitetty olkoon Jumala, taivaallinen Isä.
Nyt laitettiin puoli riekkoa kiehumaan iltaskeitoksi, toinen puoli jätettiin aamuskeitoksi. Uuni oli päässyt lämpiämästä, niin uuniin laitettiin paistumaan petäjä- ja olkijauhoista suolaveteen tehtyä taherrusta leivän sijasta käytettäväksi lintuvellin kanssa. Ja vaikka ei kukaan ollut vielä tänä päivänä syönyt, niin ei kukaan tuntenut nälkää. Huomeisen onnen toivo täytti kaikkien mielet. Niilo ja Tanelikaan eivät keiton kiehuissa puhuneet nälästään. Mieli oli Kurkelassa ja matkassa Kurkelaan ja siellä kohtaavissa lihamaljoissa ja rukiisissa leipäkämpäleissä, aivan samanlaisissa kämpäleissä kuin mitä äiti aina Sopalan paksulta emännältä sai kehruupalkoistaan ja toi kylätulijaisiksi. Niitä ajattelivat lakkaamatta pojat, että makea vesi lorahteli suuhun. Mutta vaistomaisesti meni käsi aina äitin suolakuppiin pöydälle, jossa oli äitin Koskelasta tuodut suolat; niitä aina pojat hipistivät suuhunsa, ja hypähtelivät kimmoissaan. Väliin aina isältä kyselivät yhtä ja toista Kurkelan suhteista, onko siellä mäkeä, josta voisi laskea, miten pitkiä ja jyrkkiä ne mäet ovat, onko puroa, johon voisi myllyn ja pajan tehdä, onko järveä, jossa voisi uida, onko venettä, jolla saisi meloa ja mäikäröidä kesällä järvellä, onko se vene yhtä vuotava kuin tuo meidän vene, jota pitää myötäänsä yhden hengen viskata, ja muuta senlaista. Ja kun kuulivat isältä, että kaikki on hyvin, niin suut mutuilivat ja silmät loistavina harreilivat korkeuteen, kunnes taas juohtui mieleen uusia kysymyksiä, joita taas ryhtyivät isältä kyselemään.
Äiti lauloi ennen nuorena Niskalassa piikana ollessaan talon heränneen muorin opettamia Sionin virsiä. Niitä hän lauloi kaikkia melkein samalla nuotilla kuin Niskalan muorikin. Sattuipa joukkoon virsikirjan virsiäkin; nekin saivat käydä ulos samalla nuotilla. Niitä hän lauloi askareita tehdessään kiitokseksi taivaan Jumalalle, ettei suu päässyt kiinni, ja mieli oli hellä. Ei koskaan ollut elämässään ennen tuntenut itseään niin rikkaaksi kaikesta hyvästä, kuin nyt, kaikki maljat näyttivät ylitse vuotavaisilta, savustunut pirttikin kaikkine tyhjyyksineen ja ristikkojalkaisine heiluvine pöytineen näytti varakkaalta ja miellyttävältä. Ja muhkealle tuntui mieli, laulellessa Sionin virttä ja viimmeisiä vehkajauhon tähteitä sekottaissa repaleisen kattilan laidassa kiehuvaan lintukeittoon.
* * * * *