Jukke tunsi halun yhäkin tehdä Antille hyvää, niin keskeytti Antin puheen virkkamalla: »Mutta enköhän minä kuitenkin koeta saada puretuksi sitä tuomiota? Onhan se meidän kahden asia.»
»No, hyvä Jukke, elä vaivaa itseäsi», keskeytti Antti ja kun tunsi, että Jukke ei nyt muusta tahtoisi puhua kuin siitä vankeusasiasta, niin tarjosi hyvästiksi kättä ja ystävällisesti lausui: »Toivon näkeväni sinut anteeksi antaneena.»
»Kyllä», virkkoi Jukke ja häpeästä punastuen ojenti kätensä Antille. Se
Antin hyvä tahto häntä niin hävetti.
Tuo Juken tarjous auttamaan vankeusasiassa oli Antin mielestä varma todistus, että Jukke on hänelle antanut anteeksi ja sitten lopettanut kartuttamasta itseensä sellaista vihaa, joka aikojen kuluessa voisi puhjeta hyvinkin kamalaksi koston työksi. Tuntui Antin mielestä kuin ympäri kiertävä, kiljuva jalopeura olisi voitettu kun Juken viha oli lepytetty. Nyt koti vasta sai kodin arvon, jommoista hän ei koskaan uskonut tapaavansa.
Hanna tuli Juken ja Antin sopimisesta niin hyvilleen, ettei hän tahtonut voida hallita itseään. Kaiket päivät näkyi hän hymyilevänä keveästi kopperehtavan askareissaan ja silloin tällöin aina lähestyessään Anttia kavahti Antin kaulaan ja loistavin silmin huudahti: »Et usko, isä, kuin minulla on lysti olla kun Juken kanssa ei tarvitse enää riidellä.» Silloin Antti hauskasti hymyillen taputti Hannaa kasvoille, siten näyttääkseen, että se on hyvä hänestäkin.
XXXIX.
Antti menee vankeuteen.
Luvattu vapaavuosi oli nyt kulunut loppuun. Ja virallisesti ilmotettiin Antille, että vaaditaan suorittamaan rangaistustaan Suvannon kaupungin vankilassa. Samalla ilmoitettiin, että jos ei menisi mielellään, niin vietäisiin kruunun mahdilla.
Antti valitsi nyt paremmaksi mennä itse, kuin antautua kruunun kynsiin ja pyysi nimismieheltä matkapassin.
Kello yhdeksän aikaan aamupäivällä oli vankien varsinainen vastaanotto ja irti laskenta-aika.