Antti pani kellonsa juuri yhteen kaupungin yleisen kellon kanssa, josta näki milloin se aika on sisällä. Mutta meni kuitenkin jo paljoa aikaisemmin vankilan läheisyyteen näkemään sitä ulkoakin päin.
Mutta ulkoa katsellen siinä ei ollut mitään erityistä silmään pystyvää. Korkea puinen, ruskeaksi maalattu, kattopäällinen valliaita ympäröi laitosta, että asumuksia sen yli ei näkynyt ei harjaakaan eikä sisältäkään kuulunut yhtään elonmerkkiä, tuntui kylmältä kuin jäinen hauta.
Laitosta ympäröi kahdelta sivulta juuresta karsittu mäntymetsä, jonka juuressa oli viistoon kohoava, sammalsekainen käpyinen tanner.
Mutta laitoksen toisia sivuja ympäröi louhinen kallion kieluinen, metsätön tasanko, jonka yli yhdeltä sivulta noin parin kiven heiton päästä näkyi kaupungin mustat katot ruskeine valkeasaumaisine tiilipiippuineen.
Toiselta sivulta yli sen karun vietteen näkyi noin tuhannen askeleen päästä laakson pohjalta kainona hiipivä, pienoinen Ilveslampi. Ja sen takana kannaksen yli vaan näkyi niemiensä ympärillä kaitaisena luikerteleva Palojärvi, jonka vaalean sinertävän pinnan metsäiset niemet peittivät toisin paikoin, että näkyi se vaan muodottomana kätköönsä pyrkivänä kaistaleena.
Valliaidan tumman sinertäväksi maalatun korkean portin kohdalla oli sammalkattoinen paasikivi. Siihen tuuheitten mäntyjen kattamalle kosteasammaleiselle kivelle istui nyt Antti odottamaan määrättyä tunnin lyömää ja katseli kaupungin yli näkyvän korkean metsän latvoilta hiljalleen kohoilevaa aamuruskoista syyskuun aurinkoa, jota yön viimeinen hämärä häveten pakeni laakson syvimpiin sopukoihin, mutta haihtui sieltäkin heti tietämättömään tyhjyyteen. Katseli kaupungin piipuista verkalleen kohoovia, harmaita savuja, katseli laakson pohjalla tyynesti hymyilevää Ilveslampea ja tuolla kauvempana suippukärkisinä kaistaleina kaukaisuuteen urkenevaa Palojärveä. Katseli hän pohjoiselle taivaalle myrskyä ennustavia tuulen kynsien monihaaraisia, vaaleanharmaita haitaleita.
Näitä kaikkia hän katseli, mutta ei hän mitään niistä nähnyt. Mieli oli syvennyksissä elämän olleisiin päiviin, niitten myrskyisiin vaiheisiin, joissa kaikissa näkyi kaikkivaltiaan Jumalan ihmeellinen johto ja jotka liittyneinä toisiinsa taluttivat elämän halki kuni askeltietä aina nykyiseen kohtaloon asti.
Mutta kello oli nyt juuri yhdeksän.
Antin tyynesti totiset kasvot hieman värähtivät, mutta hyppäsi seisalleen, kaivoi povitaskustaan esille nimismiehen antaman paperin. Se neljäksi taitettu paperiarkki kädessään siirtyi Antti valliaidan portille. Soitti ovikelloa. Ei kuulunut hiiskaustakaan enempi kuin haudasta. Soitti kovemmin ja rupesi odottamaan.
Silloin alkoi kuulua likeneviä voimakkaita askelia. Lukko karahti, ovi aukeni ja ovelle ilmestyi keskikokoinen, keski-ikäinen, pieniviiksinen mies, punapontaisine lakkineen, jonka jäykistä kasvoista voi selvästi lukea, että hän on vankilan johtaja.