Otti kirjeen sisarensa kädestä, katseli sitä ja itsekseen mutisi:
»Kolmaskymmenes päivä… Ramppalassa kahdeskymmenes päivä ja täällä kahdeskymmenes kuudes… Tiistai-iltana kotona.»
Lapset toimisivat valveilla, kipelehtivät sängyssä, mutta näkivät, että äidillä on jotakin verestä hommaa, niin tulivat uteliaiksi. Vaan äiti ei tahtonut lapsille siitä virkkaa, että ne vaan paremmin ikävöisivät. Otti sen lampaanlavan, leikkasi siitä vuolun ja pisti sen suuhunsa. Mutta silloin lapset kirkkain silmin kilmasivat ympärille.
Matti se tarrasikin täysin sylin äitiin ja pieni Kaisu ojenti kumpaset kätensä äitiä kohti, sormet harallaan. Äiti palavin silmin katseli lapsiin.
»Mitä kissanpoikia sieltä pemahti, kun tunsivat lihan hajun… Kas Matillakin kun on silmät pyöreänä ja suu ammollaan kuin variksen pojalla… Ja entäs Kaisu nupukka… Tuolle pienimmälle paarmalle sitä pitää antaa ensimmäiseksi… Kas tässä pikku sirkalle. Tässä Matille. Ja vieläpä se on suu sulalle Mantillakin. Ja onpa se suu sorsallakin jos sorsan pojillakin», virkkoi äiti sulavasti, pisti lihaviipaleen omaankin suuhunsa ja vei lampaanlavan talteensa ruokahuoneesen.
Jukke naurusuin käveli lattialla, levällään oleva kirje retalehti heiluvassa kädessä, mielessä mutuili asiat hyvällä kannalla, mutta Hannalle hän tahtoi jotakin kehua taloudestaan, ettei kokonaan unhottuisi yhdeksi taloksi rupeus. Katsahti lapsiin, jotka mieluisen näköisesti syödä nakertivat lihaa käsistään, ja kun äiti palasi ruokahuoneesta, pureskellen hänkin lihakipenettä, alkoi kehuskella:
»Meillä sitä on lihan viljaa. Eivät sopineet kerralla saunaan palvautumaan. Kun teurastettiin kolmattakymmentä lammasta, suuria kuin peuroja, siihen kaksi sarvipäätä, suurta kuin hirveä ja lihavaa kuin hylettä; siihen kolme sika röhnää kuin virtahepoa, niin niistä röykkö pääsi lihoja. Niin, siinä rasva räiskää, ennen kuin ovat kaikki luina ne liharoviot. Ja vielä olisi ollut tapettava se kaksivuotinen härkäkin. Se on koko peto. Ei uskoisi sitä kaksivuotiaaksi. Se kun toisinaan piekautuu siellä karjassa ihan itsekseen vaan ja niin se puskee mättäitä, ihan polvillaan jymyää. Siitä toisekseen rupeaa möyrittämään, vääntää silmänsä nurin ja taas ärtyy puskemaan mättäitä ja väliin taas kuopii maata, puuhaa ja puhaltaa niin tuhannesti, että oikein hirvittää. Kykääseenkin se aina kun menee, niin ruotimummo ei sitä suvahteisi. Se aina menee seipään kanssa pois hätyyttämään, niin tämä veitikka vaan sarviaan näyttää eikä ole tietääkseenkään lähdöstä, vaikka ämmä seipään kanssa terhentelee minkä taitaa.»
Hannaa ei tuo Juken puhe hyvin miellyttänyt, hieman kummastellen kysyi:
»No kykäässäkö se sitten saa ollakin koko päivät? Eikö se pidä kovin pahaa siivoa?»
»Minkä hän taitaa! Jos vähän tohertaakin, niin onhan se oma sika oma taikina, ei niitä päälle kylkiensä syö», vastasi Jukke välinpitämättömästi ja ajatteli lopettaa jo sen härkäpuheen, vaan vielä tunsi mielessä hykerehtävän puhehalua, niin jatkoi yhäkin: