»Minä sitä tässä kerran menin ilman lystikseni ajamaan siitä kykäästä näkeiksi minkä tuo minulle tekee. Niin yrittihän se minullekin näyttämään sarviaan, vaan kun minä nostin seipään pystyyn, niin heti huomasi, että eri kannalla nyt ovat asiat kuin ämmän aikana. Pitkät laukat otti härkä, vaan ei ollut kauvan, kuin astua julpotteli jälleen, söi kylläkseen ja köllistyi maata kykkään viereen ja alkoi märehtiä keukkasta.»
Hanna puistalti päätään ja moittivasti virkkoi:
»En minä kuitenkaan antaisi sen kykäitä tohertaa. Sian siivoa se toki pitää kykäissä semmoinen pöljä.»
Sen sanottuaan rienti hän ulos ulkoaskareilleen ja siihen loppui puhe
Antin tulemisesta.
Hannan mielestä tuntui vaan pahalta se Vaaralan meininki. Kalu on halpa haltiaton. Mitä on niistä suurista lihakasoista muuta hyötyä kuin että Elsalla on enemmän varastamista. Mitä on niistä elokykäistä hyvää, joita näillä vuosin vielä elukat pengostavat, mitä on hyötyä siitä, että on isäntä toimellinen, kun asiat kuitenkin ovat rempallaan. Vaivaista vahinkoa vaan, ajatteli Hanna, ja polttavammaksi tuntui käyvän mielessä päästä mitä pikemmin Vaaralaan sen eleen silmäksi, ennen kuin kokonaan levittävät.
Jukke käveli tuvassa, katseli kirjettä käsissään, mutta ei siitä silmä mitään keksinyt. Nyt oli tietty, että pääsee ruunikolla käymään Suvannon kaupungissa. Mutta ikävä vaan, ettei ollut Jokela matkalla, että saataisi käydä hevostaan huokasuttamassa. No, ei ne sentään ole rekitamineet niinkuin Jokelan kautta kulkiessa pitäisi olla, mutta kun Antin tuhat markkaa saadaan, niin korjautuvat rekitamineet. Eihän tuo nyt tuhanteen suurta koloa tee, jos nyt laittaa hyvänkin reen ja hyvänhän sen laittaa, kun kerran uudesta rupeaa laittamaan. No niin. Senhän kerkiää markkinoiksi laittaa. Se että pääsi ajelemaan jo ruunikolla, oli yksinään suuri asia. Jokaikinen sen arvaa, että omansa se on, ja omahan se onkin, sen oli arpasorot kahvikupissa jo kahteen kertaan sanoneet.
Antin kanssa palatessa ajaminen yhdessä reessä ei ole oikein mieltä myöten, mutta kunhan on itse ohjaksissa ja istuu oikealla puolen, niin siinä se menee, eikähän sitä moni huomaakaan, että se on tukkilainen. Ja jos on entojaan, niin onhan sillä hyvät vaatteet päällä ja mies yhtä komea kuin minäkin. No ei sentään niin. Kyllä minä olen paljon punakampiverinen. Ja onhan se talon isäntä muutenkin puuhkeampi kuin tukkilainen, joka kesät rannoilla rujuu kuin kalamiehen koira. Ja kaikin puolin sillä on eri ryhti talon isännällä kuin tukkilaisella, ajatteli Jukke ja käveli lattialla edestakasin.
Hannan mielestä oli Juken härkäpuheen takia tullut liian vähä puhutuksi siitä Antin hakemiseen lähtemisestä, ja kun kiireimmät tehtävänsä oli tallissa ja navetassa suorittanut, kiirehti tupaan Juken kanssa päättämään lähdöstä. Ja päätettiin se pyhä-aamuna lähdettäväksi. Jukke poistui ulos ja rikasmielisenä lähti astua hökeltämään kotiinsa.
Mutta Hanna otti pöydältä kirjeen käsiinsä, katsahti taas kirjeen alalaitaan ja tunsi rinnassaan lämpimän huumauksen, joka lumosi koko olennon, että elämä tuntui vaan unelta. Horros kuitenkin kohta haihtui ja mieleen siirtyi se jäytävä todellisuus, että Vaaralan eleestä ei tule mitään, jos siihen ei tule emäntää, juuri semmoista kuin hän on, joka ymmärtää koko talon toimia, sekä isännän että emännän. Ja nyt selvisi kerrassaan, että juuri siitä syystä se Jukke tahtookin yhdeksi taloksi, kun sillä on niin suuri luottamus häneen. Ja siinä tuokiossa selvisi aivan todennäköiseksi, että se on välttämätöntä tulla sinne asumaan ja hoitamaan sitä yhteistä elettä.