Antti tulee kotiin.
Maanantaiaamu valkeni poutaisena ja pakkasen kireänä. Lunta oli satanut edellisinä päivinä rekikeliksi asti ja nyt viime yönä kilistynyt pakkaseksi.
Kestikievarissa oli Antti majalla Suvannon kaupungissa. Oli siihen tullut vasta myöhällä yöllä, mutta nousi jo päivän valetessa ja lähti kotikyläläisten varsinaisesta majatalosta Makkosesta katsomaan eikö olisi tuotu kotoa hevosta vai pitääkö tilata kestikievarista aikanaan, ennenkun kerkiää muut matkustajat tilata kaikki.
Mutta ulos tultuaan huomasi Antti pihan keskellä tavarakuorman ja ihmistungoksen sen ympärillä. Poikkesi hänkin sitä katsomaan. Se oli vaan kulkeva leivosten kauppias, jonka ympärille olivat ostajat kokoutuneet. Antti seisahti kaupitsijan lähelle katselemaan olisiko jotakin, jonka aamuraapiskossa saattaisi pistää suuhunsa.
Mutta reen toisessa päässä ostajain vaiheella seisoi eräs rampa, köyhä leski. Kainalosauvojensa varassa hän siinä seisoi, rinnalla kaksi repaleista viluissaan värisevää orpoa tyttöstä, joille hän kauppiaalta Jumalaa nimeen pyyteli pientä rinkeliä kullekin sekä itselleen leivän palaa.
Tuo nöyrä avunpyyntö sattui ensimmäiseksi Antin korvaan. Antin kasvot värähtivät. Tummansinisistä, virkeistä silmistä lennähti kiinteä katse niihin avunpyytäjiin. Mutta syvän säälin väreet palasivat Antin kasvoihin.
Kauppias ei ollut ollenkaan kuulevinaan avunpyytäjäin ääntä, kohteliaasti hökelehti ostajain kanssa.
Pitkän aikaa seisoi äänetönnä vanhus. Syvä tyytyväisyys ja hyvän sydammen totinen loiste kirkkaasti valaisi taudin ja kurjuuden kalvistamia kurttuisia kasvoja. Uudisti kuitenkin kerran vielä pyyntönsä, ennenkun lähti pyrkimään pois väkitungoksen ahdingosta. Mutta kauppiaan ruskeat silmät tulistuivat ja kiivaasti tiuskasten lausui:
»Luistakaa rikeneen siitä pois… Vielä varastatte, kun silmä välttyy.»
Tuo viimeinen lause vihlasi Anttia, että veri kuohahti povessa.