Leski orpoineen alkoi vetäytyä pois, mutta Antti viskasi parin lanttia kauppiaan eteen, sieppasi leivoskorista neljä rinkeliä, antoi niistä yhden kumpaisenkin tyttösen käteen ja kaksi vanhukselle.
»Suuri Jumala on teitä siunaava satakertaisesti», lausui vanhus ja kankeasti sujautti taudin syömää ruumistaan kiitokseksi Antille ja lähti sauvainsa varassa siirtymään pois.
Pienet matkatoverit lämpimästi jälkeensä Anttia silmäillen pitelivät mummoa hameesta toisella kädellään ja toisesta kädestään syödä nakertivat punertavaa rinkeliä.
Samassa joukon seasta työntyi Jukke esiin ja työnsi kättään tervehtiäkseen.
»No terve mieheen», huudahti Antti ja loistavin silmin tarttui käteen. »Toit varmaan hevosen kotoa, vai mitä?» jatkoi Antti iloisesti ihan toiseksi sanakseen.
»Tuotu on hevonen!» mukautti Jukke matalasti, ettei moni kuulisi.
»No, tuo veikkonen tänne se hevonen, kun minulla ovat täällä matkakapineet. Ja sillä aikana voin pyytää talosta ruokaa. Parempi on pala suussa kuin haava päässä taipaleelle lähtiessäkin.»
Jukke lähti hevosta hakemaan majatalostaan ja Antti astui reippaasti sisälle pitkät uudehkot saappaat jalassa, lyhkönen puuhkahihainen ja puuhkahelmainen turkki yllään, karvainen lammasnahkalakki päässään.
Jukke toi hevosen kartanolle, johon matkakapineineen rienti talosta
Antti ja somalle tuntui istuminen oman oriin rekeen ja suuta veti
Antilla nauruun, nähdessään kaunista ruunikkoaan.
Jukke nähtävästi piti huolta, että hän tulisi rekeen oikealle puolen. Antti ei muusta huolinut kunhan pääsi rekeen ja ojennuttiin tielle. Kartanosta kun pyörähettiin vaan kadulle, niin matka kääntyi pitkin kaupungin sivulla juoksevalle koskelle myöjittävää katua, jonka päässä jymisevä koski mahtavasti tuoksutteli harmaata usvaa poutaiseen korkeuteen ja valkoiseen kuurapukuun kääri rannalla seisovat mykät puut.