Koskesta yli vei silta, jonka vieressä seisoi erään muinaisaikuisen vankeuslaitoksen murtuneitten kiviseinäin osia. Ja kolkkoina luolina ammottivat ne syvänteet, joissa ennen oli asumukset olleet, mutta rakennusten murtuessa täyttyneet kivillä ja soralla.
»Mitä ovat tunteneet, mitä ovat ajatelleet, mitä ovat kärsineet nekin ihmiset, ketkä tuossakin ovat lämmitelleet? Ja kuinka moni viatoin sai kauhean surmansa tuon rakennuksen murtuessakin? Yksi kuolee kuninkaana, tuhansien murhaajana. Toinen kuolee kerjääjänä kaikkien ylenkatsomana. Kolmas kuolee tuomittuna paljaan kirjoitetun lain sortamana. Tuhansien murhaaja on viatoin, kunnioitettu yli kaikkien. Kerjääjä on kunniaton yli kaikkien. Tuomittu on syyllinen oman oikeutensakin puoltajana, hän on syyllinen, hän on vangittu. Mikä on ihminen?» ajatteli Antti ajaessaan linnanraunioitten sivu.
Sillan päässä kosken toisella rannalla kohosi tie suorastaan korkealle mäelle, jossa koukistui tie ankaraan juuresta karsittuun männikköön.
Antti kääntyi katsomaan jälelleen, nähdäkseen vielä sen linnan muinaisaikuista rakennetta, sen mahtavuutta kolkkouksineenkin. Katsahti vielä joen toisella rannalla seisovaa pientä kaupunkia valkeine savupatsaineen, jotka kaupungin piipuista pulputen kohosivat tyyneen pakkasilmaan. Ja kun metsän latvoilta paistava marraskuun aurinko puhdisti ne patsaat läpihohtaviksi ja kosken rantakoivuissa kuuran hilseet tuhansina tähtinä kiiluivat, niin Antin rinnassa liehahti hauska puhtauden tunne ja ihastuksissaan katseli hän sitä mieluista luontoa kosken vaiheella, kunnes vastamäkeen kävelevä hevonen veti reen metsän verhoon, johon vaan kuului kosken mahtava kohina ja tien aukosta näkyi poutainen talvitaivas.
Tuota kuvaa usvaisine koskineen, savupatsaisine kaupunkineen, kosken siltaa kolkkoine linnan raunioineen, rantoja härmäisine koivuineen mielessään katseli kuni kuvataulua Antti samassa kuin matka tuntui lyhenevän kotiin. Eikä tuntenut puhelemisen halua matkatoverinsa kanssa, kun muistui mieleen, että tämä toveri kantaa ainaista halveksivaa mieltä häneen sisarensa tähden, joka olisi viety ilman häntä, Anttia, rikkaampiin naimisiin.
Jukke se ajaa karitteli ruunikkoa kuni omaansa ja ajatteli Antin tuhatta markkaa eikä hänkään tuntenut puhelemisen halua muuten kuin sen tuhannen markan tähden. Muuten se Antti Juken silmissä näytti olevan paljas entinen »sinä», vaikka hänellä olikin rahaa tuhat markkaa, ja kuka tiesi jos se oli siitä jo osan hurvitellut. Ei ne kauan sataset kaakastele ollessa tuommoisten ryökkinöitten ystävyydessä kuin tuokin kestikievarin piika, joka toi kapineita rekeen. Tukkilaiset ovat tukkilaisia, ne eivät somene siitä, ne ovat kaikki kuin yhdestä pölkystä leikatut eikä niitten rahoillakaan ole mitään arvoa, niitä syydetään kuin lastuja mihin vaan mielessä juolahtaa.
Antti nosti turkkinsa kauluksen pystyyn, painoi lammasnahkaista lakkiaan syvempään päähänsä, solautti ruumistaan alemmas ja heittäytyi melkein hermottomaksi, ja somalta tuntui kun vilisten jäi metsä jälelle ja reki vieri kotiin päin ruunikon juosta raapotellessa. Mieli haaveili isänmaan koko laajuudessa, mutta väliin palasi ajatukset aina siihen pisteeseen, että kohta pääsen kotiin.
Mutta Jukke kaivoi taskustaan kaupungista ostetun sikaarin, sytytti sen palamaan, pullutteli suustaan savuja, jotka pyörteisinä tuppaina jäivät jälelle tien päälle leijailemaan tyynessä ilmassa. Katsahteli Anttiin ja tekeytyi ystävälliseksi:
»No, vieläkö arvelet vasta mennä niihin tienesteihisi?»
»Vieläpä tietenkin», vastasi Antti päättävästi.