»Tulkoonpas vielä puhumaan ja menköönpäs nyt Antillekin sanomaan, kuten se aina uhkaa, jos mikä tulee, sanoa Antille, kuin paremmallekin turvapuulle… Sanokoonpas nytkin Antille, että se on muitten syy», sovitteli mielessään Jukke ja tuntui kuin kaikki asiat olisivat hyvästi. Siihen ruunikon kuolemaan kiertyivät nyt kaikki Juken ajatukset, kaikki muut seikkailut markkinaretkillä tuntuivat paenneen kaukaiseen muinaisuuteen ja oli kuin Siirikin olisi sovitettu sillä, kun Lampilan Tahvo saa tietää, että Hanna on tappanut ruunikon.
Sitä paitsi vahinko tuosta ruunikon kuolemasta tuli aivan pieni, ei oikeastaan mitään. Eihän se maksanut mitään. Ei enempää kuin sekään tuhannen markkaa. Samahan niillekin on, missä ne ovat. Ei tukkilaisen rahoilla ole koskaan paljon arvoa. Se vaan, että tuo ruunikko jos olisi kuollut hänen eteensä, niin ihmiset pitäisivät sen pahana. Ja Antti olisi siitä karkealla päällä, vaan sanokootpas nytkin ihmiset minun syykseni.
Näin ajatteli Jukke venyessään vuoteellaan joulukuun pimeänä yönä ja nukahti rauhaisaan uneen.
Mutta ei nukuttanut Hannaa. Tuskan hiki kohosi ruumiista. Itkien ja voivotellen käveli ulkona sinne tänne eikä tuntenut kylmää, vaikka pakkasvinkka humisi nurkissa ja kylmettyneet kengät narisivat tanteressa.
Kantoi aina mieleen, ettei se ole totta, että Pokke olisi kuollut. Tuntui se vaan, että siellä tallissa se piltossaan seisoo loimi selässä ja syödä rouskuttelee mieluista apettaan.
Se tuntui niin todelta, että täytyi aina mennä katsomaan. Mutta liikahtamatta kuni kivi makasi pitkällä pituuttaan ruunikko, jalat ojennettuina suoraksi kuni puikot.
Tuli aina kammariinkin Hanna, jossa lapset sikeästi nukkuivat. Mutta ei ollut huvempi sielläkään. Ei voinut olla ääneen valittamatta. Jos voivotuksensa olisi puristanut äänettömäksi, niin itkun puuskat kuitenkin parahtivat ääneen, että lapset siitä vaan olisivat heränneet. Täytyi lähteä ulos, jossa yön pakkastuuleen sopi huokaukset, sopi voivotukset, sopi itkun purkaukset, sopi tuskainen sydänkin. Mutta ei sopinut sydammen tuskat, ei haikea mieli. Tallin seinällä naulassa paloi lyhty. Ja kun taas tuntui mielessä, että Pokke seisoo piltossaan, päätään puistellen ja pemautellen apettaan purra rouskuttelee ja siirtelee jalkojaan toisiin sijoihin, meni hän taas talliin, ja silmät menivät yli pilton seinän pilttoon, josta aina Poken leuhuava harja näkyi ja johon aina Pokke työnti koreasilmäisen pilkkaotsaisen päänsä, kun kuuli hänen äänensä tallin ovella. Mutta sitä ei nyt siihen tullut. Aivan hievahtamatta makasi vaan Pokke entisessä paikassaan.
Kävi vielä koettamassa päätä vieläkö oli notkea ja lämmin. Mutta jäykkä ja kylmä oli kuin jäinen ranka, veripuraat olivat hyytyneet sieramiin ja ulos jäänyt kieli oli hampaitten välissä kuni pihdissä.
Täytyi ruveta vakaantumaan, että Pokke oli kuollut.
Otti lyhtynsä pois seinältä, lähti sen kanssa pois. Tallin edessä katsahti lyhtynsä valolla Juken kumaltelevaa nahkapeitteistä rekeä ja tunsi kammon siihen. Jos viisi hirtehisen raatoa olisi ollut siinä, niin ei vapisuttavampaa kammoa olisi tuntenut kuin siihen rekeen sinä talviyönä.