Huokauksien seasta kuului sanat: »Kun kurja annoin liiaksi vettä, onneton annoin liiaksi vettä. Olisin jollakin lyönyt, että olisi heittänyt juomasta. Voi, voi onneton, kun annoin liiaksi vettä.»
Pokke kuitenkin kuolleenakin tuntui rakkaalta. Ja tuntui se anteeksi antaneelta. Sen pään pohjiin meni hän taas istumaan vuodatellen kyyneleitään. Ja tuntui se kuin olisi saanut Pokelle puhua jotakin, saadakseen varmemman anteeksi antamisen vakuutuksen.
Siten hiljalleen huojistui mielen kaiho, taukosivat itkun purkaukset ja saattoi palata kammariinsa ja kallistua lastensa vaiheelle sänkyyn sulattelemaan lisää pakahtunutta sydäntään ja ainoastaan hengen silmällä katselemaan tuota kovan onnen kutomaa verkkoa, johon tällä kerralla hän oli kaikista kamalammin kytketty. Eikä huomannutkaan, kun uni vei puoleensa, ja unissaan näki hän Juken yltä päältä verissä, aivan samanlaisessa veressä, jota roiski Poken sieramista, pieksäytyessä kuoleman tuskissaan. Sitä koetti Jukke puhdistella itsestään, mutta se kihosi ikäänkuin vaatteitten alta, että jos sai vähän vähemmäksikin ja välistä melkein puhtaaksikin, niin kohta oli aivan entiseltään ihan yltä päältä veressä.
Tästä unestaan heräsi Hanna ihan kuni joku olisi nykäissyt ja samalla selvisi mielessä kuni päivä, että Jukke oli syypää Poken kuolemaan.
Ja päivän valjettua tulikin tieto, että Lampilan Tahvo on Päsämän selällä ottanut Jukelta hevosen kiini, kun on humalapäissään ollut ajamassa hevosen kuoliaaksi.
Tämä helpotti enemmän kuin puolen. Mutta mieleen kuitenkin jäi sulamatta se kysymys, että millä hyvitetään Antin mieli… Millä hyvitetään… Millä…
XX.
Juken mieli Lahnasjarven neitosissa.
Siirin kasvot paranivat entiselleen. Joulun pyhinä ei ollut muuta paleltumisen jälkeä kuin hienoa hilsettä kasvopäissä ja näkyi sekin siliävän yhtä sileäksi ja ihanaksi kuin ennenkin. Ja Siiri kiitti Jumalaa siitä, että Jumala sillä tavalla johti asiat, ettei tarvinnut tulla Juken kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.
Mutta Jukke piti kaikkea tuota Antin syynä, että hän joutui noihin seikkailuksiin. Eihän tukkilaisten rahoilla ole siunausta. Jos hänellä ei olisi ollut markkinoilla enempi rahaa kuin se viisikymmentä markkaa, minkä omilla rukiillaan sai Purolan Eljakselta, niin hän ei olisi saanut sitä komeaa rekeä, ei olisi ollut tuota tukkilaisen kirottua tuhatta markkaa millä mennä kapakkaan ja joutua sieltä korttikaariin kunniataan menettämään. Ilman Antin kanssa yhdeksi taloksi rupeamista ei olisi ollut tuota kirottua kovaonnista ruunikkoa hänen edessään, jonka kuolemasta nyt häntä syytetään. Ei olisi se jumalaton Antti pilaamassa taloni mainetta. Niin ajatteli Jukke ja piti aivan varmana, että kun hän olisi kotonaan isäntänä ilman Anttia, omain entisten jumalisten vanhempainsa kelpo lapsena, niin ei Siiri eikä Siirin kasvateäiti voisi olla hänestä pitämättä. Mutta nyt ovat menneet rahat, hevoset ja päällepäätteeksi kunnia, että tuskin Siiri huolinee hänestä.