"Tämä on, näette, yhtä palstaa, yhtä Lainiojoen palstaa. Näette, tässä halki näitten kaikkien tauluarkkien juoksee tämä sama Lainiojoki, ja on tätä yhtä palstaa vähän yli kuuden kilometrin."
"Yli kuuden kilometrin!" huudahti Dampbell ihastunein kasvoin.
"Kuusi tuhatta kaksikymmentä viisi metriä pitkältä sitä on, mutta siinä ovatkin koko sen kylän ulkoniityt. Yksikantaisia rääsyniittyjä ei olekaan ollenkaan."
"No on tuota tuossakin, kun kohta puolet koko lohkokunnan maa-alueista."
"Ei toki sentään kolmatta osaakaan. Kaksikymmentä kahdeksan täyttä tauluarkkia on muuta maata, mutta näissä arkeissahan on monessakin sentään enempi puoli tyhjää."
"Mutta paljonhan siitä lohosta sentään karttui. Kaksikymmentä kahdeksan tauluarkkia… Ja sekö on sitten koko lohko mitattu?"
"Aivan on laidasta laitaan, ja siinä ne nyt ovat koko sen jakokunnan maat", sanoi Tapani itsetietoisesti, painaessaan kädellään Dampbellin työpöydälle asettamaansa tauluarkki-pinkkaa, ja tuntui kuin siinä piilisi jonkunmoinen muistojen aarre. Vielä istuttuaan tuolille, toiselle puolen huonetta, menivät hänen silmänsä siihen tauluarkki-pinkkaan. Tuntui siltä kuin se puhuisi jotakin mieluista satua, johon olisi liitetty nekin hauskat syksyillat, mitkä Lainiojoen erämaassa nuotiotulen paisteessa metsokeittoa ja paistettua lohta syöden vietettiin, revontulten hulmutessa metsässä.
Dampbell oli nyt tavattomasti mielissään, mutta ei hän kuitenkaan Tapanin töistä enempää puhellut, rupesi vaan kertoilemaan kesän toimistaan kotona.
Tapanista tuntuivat ne mitättömiltä ja mauttomilta. Saadakseen sentähden puhetta toisaalle hän kääntyi katsomaan akkunasta ulos, missä täyden kuun valaisema lumen pinta kimalteli, jättäen siihen harmahtavia kasvattipuitten suojaamia levyjä. Tuokion niitä katseltuaan Tapani hymähti ja sanoi: "Olen aina kuullut puhuttavan revontulista ja nähnytkin niitä taivaalla, mutta viime tiistai-iltana sain nähdä ihan käsistäni ja olla niitten sisässäkin."
"Miten niin?"