"Kuljin metsätaivalta Miekojärven ja Meltosjärven kylien välillä, niin ihan niiltään nimiään alkoi metsässä hulmahdella ja syttyi se aivan tyhjästä synnyttämättä mitään ääntä, ja aina väliin hulmahti metsä niin täyteen sitä vaaleaa ja vaalean sinertävää kaasua tai usvaa, ettei tahtonut eteensä nähdä… Olisi ollut hieman kaameaakin, jos olisin ollut yksinäni, vaan kun oli kumppalinani Kuikkalan Jörkki, joka oli monasti ennen olut samallaisessa kylvyssä, niin tuntui se vaan hauskalta."
"Ja metsä humisi täynnä revontulta", sanoi Dampbell hymy kasvoissa.
"Niin. Kyllä sitä aina välistä oli aivan metsän täydeltä. Ja se kumma, että vaikka se ihan silmänräpäyksessä hulmahti, niin ei synnyttänyt pienintäkään ääntä eikä puitten hienoimmatkaan oksat vähääkään värähtäneet, ei enempi sen tullessa kuin lähtiessäkään. Tuli tyhjästä ja katosi tyhjäksi aina siksi kunnes taas hulmahti uudestaan."
"Mutta olikohan se revontulta? Eiköhän se ollut jotakin metsäkalman savua. Hyvähän olisi ettei olisi teihin taas joku kalma tarttunut", sanoi Dampbell ja sanoista selvään kuului ettei hän uskonut koko kertomusta.
Tapani kääntyi katsomaan ulos, jääden mykäksi. Ja kun Dampbellikaan ei siinä hetkessä jatkanut, niin Tapani saadakseen puhetta alkuun sanoi: "On sitä sentään muistella aikaa siitä kun kotoa lähdin, mutta huomen iltana siellä taas lienen."
Silloin Dampbell tosissaan sanoi: "Ei puhuta nyt mitään kotiin lähdöstä. Minä tahdon teitä nyt pitää vieraanani, ainakin yhden viikon. Meillä on teille aivan omituinen huonekin tuossa pihan toisella puolen, tuo nuoren herran tupa, kun se ei ole nyt kotona. Levähtelette ja virkistelette itseänne tässä matkanne vaivoista. Eikä meiltä pannakaan lähtemään jalkasin, meillä on hevosiakin saattamaan ainakin ensi taipaleen päähän."
Dampbellin puheessa tuntui jotakin salattua, jonkatähden Tapanin mieli värähti, ja hän pyydellen sanoi: "Kyllä minä kuitenkin tahtoisin huomenna päästä kotiin."
"Mikäs sinne nyt sellainen kiire? Olkaahan vaan nyt täällä vieraanani edes yksikään viikko. Sitten ette tarvitse kurjana väsyneenä mennä kotiin, vaan heti tultuanne kykenette pajassa paukkamaan, kuten ainakin levähtänyt mies", sanoi Dampbell, piippunsa varren nenällä ylähuulensa partaa käännellen puoleen, ja toiseen.
Tapanista tuntui hirmuiselta jäädä viikkokaudeksi Dampbellin kotiin, jossa tuskin saisi rauhaa pilaamiseltakaan, ja Dampbellia ei käynyt laatuun suututtaminen, kun oli kesän palkka saamatta. Nyt tunsi Tapani olevansa sellaisissa kahleissa, joihin ei uskonut eläessään joutuvansa. Puhumattomana hän vaan istui ja akkunasta katseli kuutamo-yöhön.
Seuraava päivä oli kaunis päivä, niin kaunis kun marraskuun puolivälissä voi olla. Auringonpaiste sulatti seinämillä lunta ja puitten oksista tippui kuura ja satanut lumi auringonpaisteen vaikutuksesta. Tapanissa syntyi ihan polttava halu päästä lähtemään kotiin. Hän meni Dampbellin luokse, ja tekeytyen niin nöyrän näköiseksi kuin vaan taisi, sanoi: "Kyllä minä kuitenkin tahtoisin päästä kotiin näkemään kotilaisiani. Jos insinööri olisi hyvä ja maksaisi minulle sen palkka-vähäseni; en voisi rahatta mennä kotiin, kun koko kesänä en ole lähettänyt penniäkään."