"Hm… Mikä se sellainen hätä. Kyllä minä maksan sitten kun minun aikani tulee. Ollaanhan nyt tässä tämä viikko. Olenhan minä sanonut että pidän teitä vieraanani nyt tämän viikon", sanoi Dampbell ystävällisellä tavalla, vaan ei kuitenkaan voinut salata salaista iloansa, josta Tapani ymmärsi että nyt sitä kostetaan sitä, kun hän ei keväällä ruvennut navettaan vesikourua tekemään.
Tapani kulutteli nyt aikaansa miten osasi. Viikon kuluttua hän uudisti pyyntönsä päästä kotiin. Dampbell tekeytyi asialliseksi ja tolkussaan sanoi: "No, nythän sitä jo onkin toisenlainen lähteä kotiin kuin Lapista tultua. Mutta tänä päivänä eivät jouda hevoset kyytiin, vaan huomeneksi järjestetään asiat niin että pääsette lähtemään. No, huomenna sitten!"
Tämän viimeisen lauseensa Dampbell sanoi reippaasti huudahtamalla ja katsoi Tapania silmiin, nähdäkseen mitä tämä ilmotus vaikuttaa.
Tapani ei siitä ollut millänsäkään, umpimielisenä vaan ajatteli: pitäneehän kortteli kestää kun kyynärä on kestetty — ja lähti ulkokausteelle aikansa kuluksi kävelemään. Mutta sielläkään hän ei tahtonut mitään nähdä eikä kuulla, koetti puristaa itsensä ettei ajattelisikaan mitään.
Tulevana yönä Tapani nukkui tavallista sikeämmin ja oli päivä jo harmaan hevosen kokoinen, kun seiniä täristävästä tuiskun jyrinästä heräsi. Säikähtyen hän hyppäsi vuoteeltaan akkunasta näkemään ulos. Mutta ulkona satoi lunta taivaan täydeltä ja ankara tuuli pelmuutti pehmyttä vitiä, ettei nähnyt yli kartanon. Sen nähdessään Tapani huokasi syvään, purasi hampaansa yhteen ja itsekseen sanoi: "Nyt se veitikka tekee tuosta tuiskusta tekosyyn, ettei päästä tänäkään päivänä." Se pelko kuitenkin oli turha, sillä tuskin oli hän ehtinyt pestä kasvonsa ja pukeutua, kun piika huppukorvin juoksi yli kartanon ja tempastuaan oven auki kiljahti: "Insinööri kutsuu teitä sisälle!"
Tapani ei odottanut toista käskyä, vaan lähti samassa avauksessa ulos ja piian jälessä kynttä kantta juoksi kartanon yli, ettei tuisku kerkiäisi lumittaa vaatteita.
Astuessaan Dampbellin huoneeseen hän jäi lattialle seisomaan hieman hämmästyneenä nähdessään Dampbellin olevan juuri kuin matkaan valmistautumassa. Kasvot pestyinä, tukka ja parta kammattuina hän seisovillaan kiireen kautta tunki tupakkia piippuunsa. Mutta Tapanin huomattuaan hän heti sanoi: "Minä kävin renki Aatelle sanomassa että toimittautuu teitä kyytiin, mutta tämäkös siitä noituilemaan, ettei hän tämmöisellä ilmalla lähde, juuri kuin se nyt sää tarttuisi sääreen. Mutta kyllä minä sille sanoin, että meillä lähdetään silloin kun aiotaan, eikä rengit ole meidän lähtöjen määrääjiä."
Sitten hän viittasi pöydälle viisi- ja kymmenmarkkasista ladottuun rahaläjään, ystävällisesti sanoen: "Siinä on nyt teille kaksisataa eturahoiksi. Sitten revisionin jälkeen, kun teidän töistänne olen saanut, annan lisää. Ja nyt lähtekää kotiin!" Tämän viimeisen lauseensa hän sanoi iloisesti huudahtaen ja ilosta palavin silmin ojenti pitkäsormisen, laihan kätensä hyvästelläkseen, ja toivottaen terveyttä vastakin kykenemään lähtemään puristi lämpimästi Tapanin kättä. Samassa renki Aatekin alakartanosta ajaa hurahutti ja seisautti rekensä juuri porrasten eteen, jolloin Dampbell viimeiseksi sanakseen iloisesti huudahti: "Nyt ei muuta kuin suti puti tielle!"
Tapani juoksi nyt huoneestaan pienen laukkunsa kintasresut käsiinsä ja juosten hyppäsi rekeen, jolloin reki pääsi irti ja Dampbellin iso musta täyttä kyytiä juosta röhkäsi kylälle viepää kujaa, jonka öinen tuisku oli täyttänyt lumella ihan aitojen tasalle. Reki nyt vuoroin sinne, vuoroin tänne nujerrellen kulki aivan lumen sisässä, jota vielä tuiskukin pölisti, jotta ei tahtonut saattaa hengittääkään sakeassa tuprussa.
Pitkän tuokion perästä kuitenkin tie johti korkean ja tuuhean petäjikön suojaan, jossa tuisku jyrisi vain puiden latvoissa.