Tällä aikana oli se vähäinen päivän tuulenhenki kuljettanut Tapanin lauttoineen lammin toiseen päähän, matalikon rintaan, jossa oli rantana vaan veden päällä olevaa ohutta sammalta ja ruohotuppaita, jonka alla oli pohjaton, vetelä lieju, monta sataa askelta pitkältä kovaan rantaan.
Nyt miesten täytyi tehdä puista uusi lautta, jolla pääsivät hakemaan Tapanin pois. Mutta lautta kun yhä vettyi veden sisässä umpipäässä ollessaan, että kantoi siksi vaan että Tapani oli seisoessaan lautalla vaan olkapäitään myöten kuivalla, niin ollessaan liikkumattomana siinä asemassa, meni aivan tönköksi, jotta miesten ottaessa lautalleen kaatui lautan päälle kuni ranka. Tapani ei itse tiennyt itseään niin tönköksi, tunsi vaan ruumiissaan syvää väristystä ja hengitys tuntui puristavalta; mutta väristyskään ei ollut vedessä ollessa niin ankara kuin sitten, kun koko ruumis tuli kuivalle. Ihan rupesivat hampaat lotisemaan yhteen ja koko ruumis tärisi.
Rannalle tultuaan hän kuitenkin voimistui jaloilleen, jossa askel askeleelta rupesi vertymään, että saattoi kävellä taloon missä miehetkin olivat. Pojatkin olivat tulleet lintutakkojaan hakemaan ja Paukkosen mökkiin päästyä laittoivat niistä linnuista kaikille miehille yhteisen aterian, jota syödessä pojat kilvan iloisesti kertoivat kalastuksestaan. Eikä Tapanikaan ollut pahoillaan, nauroi vaan poikain mukaan ja väliin ravisteli päätään, kun muisti, miten oli likellä länget olkapäitä; yksi ainoa horjahtaminen lautalta olisi ollut ijän loppu. Mitään hän ei kuitenkaan valittanut, kun oli koko tapahtumaan oma syy.
Tästä tapahtumasta kuitenkin jäi Tapanin jalkoihin sellainen jäykkyys ja raskaus, että saattoi vaan jalkojaan siirtelemällä kävellä, että metsässä kun oli vähänkin korkeammalle mättäälle eli puun rungon yli astuttava, niin täytyi kaksin käsin tarttua polviinsa ja nostaa jalka määrättyyn paikkaan. Tapani koetti niitä hieroa ja hierottaa muillakin. Vaan siitä ei ollut vähääkään apua. Niissä ei ollut mitään kipua, mutta ne vaan olivat raskaat, ettei jalkojen omilla voimilla voinut niitä nostella.
Tämän nähtyään ihmiset alkoivat aivan kuni yhdestä suusta: "Huomaan että niissä ei ole oikea tauti, niissä on vesikalma tai pahemmassa tapauksessa vesihiisi."
Tapani sitä kuitenkaan ei uskonut, luuli vaan kylmyyden syyksi, kun tuli niin kauan siinä lammin vedessä seisomaan, ilman että olisi voinut hituistakaan liikuttaa jäseniään. Mutta kaksi viikkoa oli nyt kulunut, kun hän metsästä kotiin tullessaan ei saanut jalkojaan pirtin kynnyksestä yli, muuten kuin käsillään nostamalla. Tämän nähtyään talon isäntä säälien huudahti: "Voi mies parka!… Sen minä sanon että ijäksesi on kurikkata jaloissasi, jos et ajoissa turvaudu Runsikon ukon apuun."
"Saaneehan todellakin koettaa jotakin", sanoi Tapani. "Olen uskonut kylmän syyksi, mutta sen syy se ei liene, koskapa olen varsin uhalla pitänyt joka päivä kolmet sukat jaloissani, ja ne ovat pysyneet vaan kylminä, raskaina ja voimattomina."
"Niin, vaikka on ollut tämmöiset helteet", mukautti isäntä.
"Niin, vaikka tämmöiset helteet ovat olleet, että muussa ruumiissa on ollut liiaksikin lämmintä. Mutta jalat vaan ovat pysyneet ihan palelevan kylminä ja kankeina. Muuta kipua niissä ei ole."
"Ei ole se kylmä oikeaa, sanon minä", sanoi isäntä päätään punoen. "Mutta Runsikon Mouses-ukko se kyllä siitä selvittää. Se on monta kummaa tehnyt ja monen saattanut uskomaan. Ei tuokaan tämän Kolistimen piirin metsävahti Kolehmainen sanonut uskovansa taikureita siihen asti, kun tässä pari vuotta sitten eräs metsänrosvo pilasi hänet mielivikaiseksi, siitä syystä kun hän ilmotti sen metsävarkauden. Mutta nyt se Kolehmainenkin jo uskoo Runsikon ukkoon, kun se päästi hänet mielivikaisuudesta. Viluna se tuli Kolehmaiseenkin. Vilustunut se oli ensin, ettei ollut tarennut missään, vaan sitten se oli muuttunut polttavaksi kuumuudeksi ja vei mieheltä järjen, että miehissä hallittiin. Mutta kun Mouses lämmitti saunan sitä varten, niin mies pääsi kuin vedellä pesten."