"Ja nytkö on mies Runsikon ukon uskossa?" sanoi Tapani naurahtaen.
"Niin on, ja siihen uskoon on teidänkin tultava, jos mieli päästä jaloillenne."
"Kun tuosta sillä pääsisi, niin ei tuo olisi vaikeakaan", sanoi Tapani ja viittasi talon poikaa vetämään kenkiä jaloistaan.
Poika kun sai kengät vedetyksi Tapanin jaloista, niin isäntäkin kiirehti niitä tunnustelemaan ja ihmetteli niiden kylmyyttä ja sitä kun ovat valkeat kuin haavan lastu, "ettei suinkaan verta lähtisi, jos puukolla viiltäisi." Kaikki muukin talon väki keräytyi tunnustelemaan jalkoja ja ihmettelemään isännän mukaan.
Huomena Tapani antoi hakea Runsikon ukon luokseen, ja hän oli juuri majatalonsa kartanolla auringon paisteessa lykkäilemässä jalkojaan, kun Runsikon ukko suurine, kammattuine partoineen väsymyksestä huohottaen tuli luokse ja keppinsä varaan rintaansa nojaten seisattui Tapanin eteen. Ukon kokkanenäisissä, partaisissa kasvoissa loistivat tutkivan näköisinä pahasti kieroon katsovat, suuret silmät, ja toisen silmän päällä näkyi valkoinen jää. Muutenkin oli ukko omituisen näköinen, seisoessaan siinä elokuun helteisen auringon paisteessa, vanha repalelaitainen huopahattu päässään, työnnettynä takaraivolle melkein riipuksiin, ja paksusta sarasta tehty, vanhuuttaan ruskehtunut nuttu päällään ja samallaiset housut jaloissaan, niin jäykän näköisinä että näyttivät niiden lahkeet pitävän koko ukkoa pystyssä, se kun huohotti väsymyksestä ja lämpymästä.
Tapani ei kuitenkaan kauan katsellut ukkoa, vaan yhä jalkojaan lykkäillen sanoi: "Minulla on jaloissa kiviset kengät. Olen ihan onneton, jos en löydä riisujaa."
"Onhan tuota jo tehty kummempiakin", arveli ukko varmalla painolla. "On sulettu suuremmatkin, jalommatkin jaksettuna… Luulin pahemmaksikin ja sentähden kiirehdin päästäkseni ennen puolta päivää paikalle."
"Minkätähden ennen puolta päivää?"
"Sentähden että tämä päivä kuuluu puoleen päivään asti tässä suhteessa lauvantai-vuorokauteen."
"Mutta sepä kumma! Lauvantai-vuorokausihan loppuu puoleen yöhön iltasella ja sitten alkaa pyhä."