"Tuonne ma kipuja käsken, tuonne vaivoja vajotan korvalle tulisen kosken, johon puut tyvin menevi, hongat latvoin lankeavi, kukin kaatuvi kanervat.
Mene tuonne, kunne käsken: keskelle tulisen kosken, Vuoksen koskenen kovahan, Imatrahan ilkeähän, kahen kallion lomahan, kinahmehen kauheahan, josta et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä ilman luojan päästämättä, kaikkivallan katsomatta!
Jos sä kyytiä kysynet, anonet ajohevosta, laitan sulle kylmän kyyin, valmistan kivisen kelkan, reen rautaisen rakennan, otan hevon helvetistä, poropetran Pohjolasta, konkarin kovilta mailta; pää sen on kivestä pantu, varsi vaskesta valettu, teräksestä selkä tehty, jalat rauasta valettu, turpa tulta tuiskuavi, säkeniä säärivaarret; sen ei kynnet jäällä nulju, jalat järky kalliolla, ilmankana iljanella, kalmankana kaljamalla."
Tätä lukiessaan ukko löi yhä kuumempaa löylyä ja kylvetti yhtämittaa. Mutta viimein kuitenkin, kun itseäänkin rupesi pyörryttämään se tavaton kuumuus ja viinan vaikutus, heitti kylvetyksen, joten Tapanikin sai laskeutua lauteilta alas.
Sitten ukko asetti Tapanin vesikattilan päälle ja valeli sillä lammista tuodulla vedellä ja valellessaan luki:
Pois minä kivut kiristän
tämän ihmisen ihosta.
Sinne kivut kiihtyköhöt,
vaivat tuonne vaipukohot:
Kivuttaren kippasehen,
Vaivattaren vakkasehen.
Jos sä lienet veestä tullut,
niin sä vieriös vetehen
selville meren selille,
lakeille lainehille;
siellä on onni ollaksesi,
lempi liekahellaksesi.
Valeltuaan ukko pyyhki Tapanin koko ruumiin aivan kuivaksi vanhasta purjeesta revästyllä vaatteen kaistaleella, ja sitä tehdessään luki:
Mitä tähän tuotanehen ja kuta kutsuttanehen kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi?
Sitten hän ryyppäsi viinaa suuhunsa ja puhalti sen viinan Tapanin päälle. Ryyppäsi toisen ja kolmannen kerran ja aina puhalti Tapanin päälle, ja sitten jatkoi lukuaan: