"Siitä on leikki kaukana. Jos vaan tahdot, niin ennen huomeniltaa saat tässä huoneessa olla kotonasi. Isäntä on monestikin puhunut että hän velkoja vähentääkseen möisi tästä puolen ja kauppaan pääsemme ottamalla isännän velkoja niskaamme. Siis sana rahaksi, viimeinen velaksi."
"No aivanko totta!" huudahti Maria iloisesti.
"Se on totta kuin vettä. Jos sinulla vaan tekee mieli talon emännäksi, niin se virka on tarjonasi aivan huomisesta päivästä."
"Totta tosiaan rupean iloitsemaan, jos saan toivoa lähestyvän vaikean aikani saavani viettää omassa katoksessani. Voithan arvata miten vaikea olisi minun pahana päivänäni turvautua vanhusteni turviin, kun ne niin katkerasti kieltivät ja estivät minua sinun matkaasi lähtemästä ja parjasivat sinuakin."
"Sitä et saa tehdä. Et kahden kaulasi edestä! Usko se", sanoi Tapani päätään punaltaen.
"Siihen olisi ollut pakko, jos et olisi tullut kotiin, ja sehän pelko juuri lisäsi suruani, kun kuitenkaan tämän talon ylpeään emäntään en olisi voinut turvautua. Verihän se kuitenkin on vettä sakeampi, sanotaan."
"Voi, voi, kultanen Mariani… Kyllä nyt tiedän syyt minkätähden silmäsi ovat turvoksissa." Sen sanottuaan Tapani otti Marian syliinsä polviensa päälle ja puristaen rintaansa vasten piteli kuin pientä lasta.
Maria oli nyt ilosta niin täysi ettei voinut puhua mitään, koetti vaan pysyä mykkänä siinä Tapanin sylissä ja puristi vaan hänkin käsillään itseään Tapanin rintaa vasten. Tuntui siltä että ne vastakkain sykkivät rinnat parhaiten kykenevät toisilleen tulkitsemaan tunteensa.
II LUKU.
Seuraavana päivänä rupesikin Tapani isännän kanssa tuumimaan kaupasta. Isännästä ja emännästäkin oli tämä mieluista senkin tähden kun Liisi piti kymmeneksi viikoksi jättää kaupunkiin jalkansa parannukselle, johon tarvittiin rahaa, eikä ollut tietoa mistä saataisiin muuten kuin olisi pitänyt ruveta lehmiä myömään. Aivan iloisina leimusivat nyt talon emännän joukeat, tummaveriset kasvot Marian kamarissa istuessaan ja kaupantekokahvia juodessaan, kun Tapani pieninä paperirahoina luki isännän eteen viisisataa markkaa. Lauhkeasti hymyillen emäntä työnti kätensä Marian käteen ja sanoi: "Nyt me olemme talon emäntiä. Sinä et saa enää minua teititellä, vaan sinun täytyy minua sanoa sinuksi; minä olen Santra." Mieluisesti hymyillen Mariakin puristi Santran kättä, sanoen: "No minä olen sitten Maria."