Nyt Santra istui Marian viereen ja vieläkin enemmän näyttääkseen yhdenvertaisuuttaan rupesi kertomaan niiden Marialle maan kaupassa tulleiden kahden lehmän tapoja ja sukuperää, miten Helakukka on sitä maan mainiota Ilkan hovin rotua, joita nyt juuri etsimällä etsitään siitoseläimiksi ja miten he juuri karjan aluksi tahtoivat antaa parasta mitä heillä oli. Kertoi vielä miten sekin toinen lehmä, Hopitenka on isuksen puolelta sen mainion Kaikkolan siitossonnin alaa, joka kaksivuotisena vasikkana maksoi neljättäsataa markkaa, silloin kun se Littoisten hovista tuotiin Kaikkolaan.
Maria tunsi Santran puheen vaan tavalliseksi markkinapuheeksi eikä siitä välittänyt lainkaan. Elämänhalulla täytettynä vaan istui siinä Santran luona ainoastaan sentähden ettei viitsinyt näyttää Santralle epäkohteliaisuuttaan lähtemällä siitä pois, ja muutenkin tuntui somalta ja mukavalta istua omassa katoksessa, jossa yhdessä käden käänteessä oli kaikki mikä näkyi, yksin harmaat seinän saumatkin muuttuneet puhumaan kodin lämmintä kieltä, kun ne aina tähän asti olivat pysyneet kylminä ja selkänsä kääntäneinä hänen tunteilleen.
Kun nyt Maria ikäänkuin lumoutuneena istui siinä melkein äänetönnä, niin Santrakin lopetti puheensa ja toivottaen onnea lähti omalle puolelleen ja ovessa mennessään päätään nyökyttäen sanoi: "Muistahan nyt käydä meidänkin puolella."
"Kylläpähän, kylläpähän sitä tästä tilaa", sanoi Maria hymyillen, ja korvat jäivät kuulemaan kun Santra juosten mennä jytyytti yli kartanon omalle puolelleen.
Isäntäkin poistui emännän jälkeen, joten Tapani ja Maria jäivät kahdelleen sinne kamariin. Tapani kiepsahti Marian eteen ja kahden puolen taputellen Marian kasvoja iloisesti sanoi: "No nythän minä jo täytin lupaukseni. Nythän sinä et ole enää vuokralaismuija, kuten kaupungissa näet sanotaan, vaan möllötät ison talon emäntänä."
"Mutta kunpa lupaisit vielä ettet koskaan lähtisi mihinkään kotoa, vaan asettuisit tekemään työtä tässä kotona. Sitten vasta hyvä olisi. Eikös niin, Tapani?"
"Ei, ei! Ei pala kauan tuli tässä talossamme, jos minä jään kotiin", sanoi Tapani päätään punaltaen ja sanoissa kuului lujuus.
"Leikilläni toki sanoinkin. Mutta yhtä minä sinulta vaadin, että opettelet kirjottamaan, jotta voit ilmottaa missä kulloinkin olet ja miten voit. Nämä viimeiset seitsemän viikkoa eivät olisi olleet puolenkaan pituiset jos olisit voinut minulle ilmottaa olostasi ja terveydestäsi."
"Olisin jo aikoja ennen sen tehnyt, mutta uskon sen sananlaskun että vanhasta ei tule pappia, eikä tuohesta lakkia. Ja kuka Jumalan luoma sen mahdin minulle antaisi että alkuun pääsisin ja mistä se aika minulle tulisi että lähteä oppiin. Ja nähtävä se olisikin, kun minä poikanulikkain kanssa koulupenkissä aakkosia piirtelisin. Tulisithan sinäkin katsomaan kun minä koulupenkillä könöttäisin kynä kädessä, tolkussa kuni porsaan keritsijä."
"No elähän tee pilaa hyvästä asiasta. Sinä voit opetella ihan itse. Meillä oli kerran renki, joka minulle kirjotti aa-pee-kirjaimet, ja tässä tuonoin löytönäni löysin sen paperin vanhan käsityökopperoni pohjalta erään pienen laulukirjani sisästä, johon olin sen pienenä tyttönä pannut. Annas kun minä näytän sitä."