Sen sanottuaan Maria liemahti ylös ja kankaansa takaa konttikirjaisesta, päreistä tehdystä vakastaan kaivoi esille pienen kirjan, jonka välistä otti kortin kokoisille laskuille taitellun, harmaaksi tummuneen paperin ja hellävaraisesti purki sen laskuista, ettei mutkista murtuisi. Sitten hän sitä paperia kaksin käsin pidellen meni Tapanin viereen ja hymyillen sanoi: "Tässähän se on se koulupöytä, jonka takana voit könöttää kenenkään näkemättä, minä koulumestarina."
"Sinä koulumestarina! Miten sokea sokeata taluttaa?"
"En ole niin sokea kuin luulet. Kyllä sinua kykenen opettamaan, ja sehän onkin pääasia. Eikös niin?"
"Niin, niin. Mutta mitenpä sinä opetat, joka et itse osaa?"
"Hm, mistäs sinä minun osaamiseni tiedät! Kenellepä olisin mahtiani näyttänyt, kun sinä et ole osannut lukea?"
Tapani otti nyt sen paperin kahteen käteensä ja alkoi katsella sitä että silmät menivät soikeiksi. Kauan aikaa sitä Tapani katseli silmät rävähtämättä ja huulet liikkuivat. Mutta nyt hän punalti päätään ja sanoi: "Tästä ei tule hullua viisaammaksi. Kyllä karjalaispojan sana käypi toteen, että: ennen nurmie kyntäis ennenkuin lukis."
"No mutta etkö todellakaan usko, että voisit oppia kynällä piirtämään nämä kirjaimet?"
"Tokihan minä nyt sen opin jos en vähemmässä niin ainakin puuronkeitto-ajassa. Mutta eihän tässäkään paperissa siltä ole varsinaisesti mitään, vaikka tässä ovat nämä kirjaimet."
"Mutta siinähän ovat juuri ne kirjaimet mitä sanoihin tarvitaan. Ja kun sinä opit ne kirjaimet tekemään, niin niistä voit luoda sanoja niin paljo kuin ikänä tarvitset ja niin paljon kuin ajatus kehiä luopi."
"Todellakin… Mutta miksi et tätä ole jo ennen ottanut puheeksi?"