Ääneti astuimme pajan luo.
Paja ei ollut päivän piilemässä. Se oli kauniilla paikalla kuin keskellä maailmaa. Peltoja oli ympäriinsä silmämäärään ja taampana oli maailma järviä täynnä, yhtenä repaleena kuin kerjäläisen takin selkä. Helppo tästä oli katsella ja kaunista. Aurinko oli laskullaan ja sen punertava valo levittäysi kuin kullalle kimalteleva vaippa yli avaran laakson, yli harjanteitten ja saaristen järvien.
Laulua kuului taampaa harjun rinteeltä metsän sylistä.
»Kuka siellä laulaa?» kysäsin.
»Kuulustaa olevan tämän toisen talon tyttö, Harjulan Mari», sanoi setä, ja seppämieskin sanoi:
»Marihan siellä taas heläyttelee.»
»Kylläpä se laulaa vähän liika kauniisti. Aivanko se talonpoikasesta suusta laskee ilmoille tuommoisia säveleitä? Kuunnellaanpa ottaako korva mitä se laulaa.»
Ei ottanut korvaan sanat, vaan vienot säveleet tulivat tänne kuin aallot, pienet väreaallot, jotka lempeästi lipottelevat rantaa vastaan. Tuonne kukkuloihin kun vastasi äänensä, synnytti se monenkertaisen kaiun takaisin, niin että koko avaruus helähteli yhtämittaa.
»Enpä ole tähän elettyyn kuullut tuommoisia säveleitä», arvelin.
»Kyllä se laulaa koreasti, mutta kaunis se on laulajakin. Siinä on tyttö, joka on ensi uunin leipiä. Se on etukärryn väkeä, se tyttö», kehui setä.