— Älä pe——leen toppo niin kovasti! Koskee ihan kuin silmäterään!
Maija tämän kuultuaan hieman säpsähti ja huudahti:
— Herrainen! Onko se niin kipeä?
Tämän sanottuaan alkoi hän keveästi sivellä sitä kipeää paikkaa ja puheli:
— Ai ihme! Tämähän on ihan ajetuksissa. Kyllä minä nyt yskän ymmärrän. Tämä ei ole tavallista selkäkipeää. Tämä on todellakin oikea kirvestys eli ammus, kuten eläimelläkin. Se on ruman hengen tulinen nuoli, se ampuu ihmistä samoin kuin elukkaakin. Ampuihan kerran Marjalan Hermannilta Ronkaalasta sisarensa häistä palatessa Kitusenselälle hevosen, ihan suuren, lihavan, ja terveen mustan oriin, että kumpainenkin aisa pärskähti poikki, ja hevonen juoksevilta jaloiltaan roiskahti tiepuoleen eikä sen erän perään karvan juuri järähtänyt.
— Sepä ihmettä.
— On se ihmettä, jatkoi Maija, eikä uskoisi, jos ei olisi nähnyt, vaan minä näin silmilläni, katsoin silmällä kuin helmellä… Ne ovat juuri pahain ihmisten kirot ne. Vaan minä en ole juuri niin yksin turkissani, etten minä siihenkään tietäisi, mitä tarvitaan. Se tuo maailman ranta opettaa, mitä maailmalla tarvitaan.
Nyt oli Maija pitkän tuokion ääneti, hiveli vaan hiljakseen kipeää paikkaa ja itsekseen myhäili, ikäänkuin houkutellakseen isäntääkin jotakin sanomaan hänen viimeisten sanojensa johdosta.
Isäntä ei kuitenkaan mitään sanonut. Niin Maija punalti päätään ja kysyi:
— Olisikohan talossa kirvestä, jolla olisi hakattu ruumiin lautapuita tai mato tapettu, ja jota sitten ei olisi pajassa käytetty.