Sitten taas kolmannen kerran Maija lämmitti kirvestä liedessä, sylkäsi siihen kolmasti, kiirehti taas sillä painelemaan isännän selkää ja jatkoi lukemistaan:
Otan kyiset kinttahani,
Maan matoiset vanttuhuni,
Joilla ruttohon rupean,
Amputaudin tappelohon,
Otan mä kokolta kourat,
Veren juojalta vekarat,
Havukalta haarottimet.
Joilla ma ruton rutistan,
Puhki painan perkelehen,
Ristittyä rikkomasta,
Tehtyä teloamasta.
Nyt Maija sillä kirveen pohjalla teki kolme viisikantaa isännän selkään ja sitten pani kirveen loukkoon ja puheli vielä:
— Moni ei tapa kirveellä matoa sentähden, että jos sillä kirveellä tekee haavan, niin siihen menee madon vihat. Mutta Jörkki se tietää madon synnyn, niin hän uskaltaa lyödä kirveellä matoa, ja tämmöisessä tapauksessa se löytyy hyvänä edestä. Eikös tunnukkin selkä jo paremmalta, vaikka eihän se ruttoon niin hyväksi tule kuin pahaksi?
— Eihän se ole pahempikaan, sanoi isäntä itseään hieman nujauttaen ja aikoi vielä lisätä, että tuntui se todellakin hyvältä lämpimällä raudalla paineleminen, vaan siihen jäi sanonta, kun Maija ihastuneena huudahti:
— Kas sitä! Enkös minä tiennyt! Johan minä alkupiteestä sanoin, että minä en ole yksin turkissani. Minä olen siksi monella härjän savulla maannut, että vaikka minä olen tämän näköinen, niin minä olen monen makuinen. Minua täytyy väistää hiiden väen.
Nyt aikoi taas Maija kuninkaan henkilääkärin opettamalla tavalla ruveta lykkäämään isännän selkää, mutta kun ei sitä vieläkään kärsinyt, niin täytyi ruveta nytystelemään ainoastaan sormiensa nenillä.
Tämä kuitenkin Maijan mielestä tuntui kovin yksitoikkoiselta, niin siinä hieroskellessaan alkoi puhella:
— Se kun on tuommoiseksi ruhtonut tuon selän, lyönyt ihan musuksi, niin vallan hyvää tästä ei tule, jos ei vaan pahaa verta oteta pois. Kyllä täytyy kupata edes muutamia sarvia tuohon juuri, noin tähän, parhaan taikapaikan ympärille. Vai mitä sanotte?
— Lieneehän se parasta koittaa sitäkin, sanoi isäntä ja kipeästi voihkien kääntyi syrjälleen.