— Eihän se mitään mahdotonta ole, arveli Mikko.
— Mutta mitenhän tuo yksi siemen olisi sieltä tullut, kun täällä ei muita tämänlaisia ole. Tämä on ollut jo suuri puu, kun tähän on ihmisasuntoa perustettu, koska tämä on otettu pitämyspuuksi, jos kertomuksissa on perää. Sitten sitä kyllä on ruokittu vaikka millä tavalla. Sille on uhrattu vaikka mitä, ja onhan se itsekin osannut ravinnostaan huolehtia. Kartanon ja lantatunkioitten alitse tulevat sen juuret tänne pellolle. Jos tätä peltoa kyntäessään painan auraa tavallista syvempään, niin tuon sormen ja vieläpä peukalonkin paksuisia juuria nousee aurassa. Ja täältä se on imenyt itselleen sen hyöteän, mustanpuuhakan värin, joka on kaikkia katselijoita ihmetyttänyt. Eipä sen pinta olisikaan näin terveenä säilynyt tähän asti, jollei sitä olisi säilytetty pitämyspuuna. Mutta on tämän rungossa sentään rautaakin.
— Mistä se sitä olisi saanut? virkkoi Mikko.
— Se vihavenäläinen oli sitä ison Jyrin vaimoa ruvennut tätä kuusta vasten hätäyksissään pistämään, ja silloin oli keihäs äiskähtänytkin kuuseen ja katkennut siihen. Kun minä olin mustalaispojan kokoinen, niin näkyi se arpi, ja kun puukon kärjellä koeteltiin sen haavan pohjaa, niin puukon kärkeen tuntui rauta. Mutta nyt ei siinä enää moneen vuosikymmeneen ole näkynyt minkäänlaista merkkiä.
Ukko lähti nyt kuusen sivua pitkin askelin astua lohnimaan ja tyven kohdalle päästyään huudahti ihastuneesti: — Kun on ainoastaan yhtä näppäistä syltä pitempi kuin paksu. Tämä on kolmetoista syltä pitkä ja runsaasti kaksitoista syltä läpimitaten kattoi maata oksillaan.
— Vai on se sentään syltä pitempi! Pystyssä ollessaan se on näyttänyt olevan yhtä korkea kuin leveäkin. Kolmeatoista syltä pitkäksi sitä ei olisi uskonut pystyssä ollessa, sillä kolmetoista syltä pitkä tavallinen puu on pitkän näköinen, eikä niitä näistä kylän lähimetsistä monta löydäkään.
Mikko katseli kuusta ja miettien sanoi: — Mutta siinä on työperä, ennenkuin se on halkona, ja muutakaan hänestä ei tule.
— Ei siitä poikaset saa enempi eloa kuin hiiri kovasimesta.
Auno viittasi Mikkoa tulemaan kartanoon. Mikko arvasi päivällisen olevan laitetun ja lähti alakuloisin mielin kävelemään kartanoon. Vesalan ukkokin lähti keppi kolmantena jalkana astua työntelemään kotiinsa.
Tulevana yönä ei tullut unta paremmin Aunolle kuin Mikollekaan, vaikka Auno ei viime yönä ollut nukkunut silmänsäkään täyttä. Matinkin silmät pysyivät kirkkaina, kun hän näki isän ja äidin alakuloisuuden. Kaikki olivat kuin puusta pudonneet ja vähän säikähtäneet. Aunolla oli mielessä ruveta ajankuluksi kyselemään Mikon kesäisiä retkiä, mutta suu oli kun suljettu. Jos hän mitä hiukan puhui, oli se kuin väkisellä tehtyä. Viimein Mikko laski kyynäspäänsä pöydälle ja kasvot kämmenten nojassa sanoi: — Oli kuin kylmää vettä olisi kaadettu selkään, kun tuolta tullessani huomasin, että kuusi on kadonnut. Näytti niin alastomalta ja autiolta koko talo, kuin ei kymmeneen vuoteen olisi asunut ketään ja yhäkin tuntuu se kokonaan arvonsa menettäneeltä. Ihan selittämätön turvallisuus on kadonnut, ennustaneeko se sitten mitään pahaa. Kummalta se vaan tuntuu.