— Se on totta, toisti Auno. — Onkohan tuossa kuusessa tosiaankin asunut jokin näkymätön olento, joka on tätä taloa varjellut kaikelta pahalta? Esimerkiksi tässä ei tiedetä tulen tehneen hiuskarvankaan vahinkoa. Kerrankin äidin kuoleman jälkeen oli isä tuon kamarin yöllä tuntenut kylmäksi ja varhain aamusella pannut lämpiämään ja ruvennut köllöttämään sänkyynsä, jonka pää oli lähellä uunia. Isä oli siihen nukkunut eikä tiennytkään, kun kekäle omia aikojaan oli pudonnut uunin kielen alla olevaan havuilla täytettyyn sylkilaatikkoon, jossa havut olivat ruvenneet rätisten palaa liemuamaan. Liekit olivat ihan hipponeet sängyn päältä riippuvaa lakanaa, kun harmaapukuinen, pyöreämuotoinen nainen oli tullut ja nykäissyt isää kyynäspäästä, jolloin isä oli herännyt. Ensin oli isä selvästi nähnyt sen naisen, mutta sitten se oli muuttunut harmaaksi usvaksi. Isä uskoi, että hyvä enkeli oli hänet herättänyt.
Mikkokin rupesi kertomaan vanhain ihmisten tarinoita haltioista ja niitten ihmeistä ja ennustuksista. Niitä kertoessa kuluikin yö. Päivä rupesi valkenemaan ja helakat ruskot levisivät yli taivaan. Myrskyn puhdistamat lehdettömät metsärinteetkin kumaltelivat puhtaudesta. Kultainen hohde rupesi valaisemaan pirttiäkin. Rupesi tuntumaan siltä kuin entinen hyvä haltia palaisi takaisin, koti alkoi tuntua kodilta ja kotoiset tehtävät mieluisilta. Mutta kylmästi jylähti Mikon ja Aunon sydän aina, kun silmät sattuivat sinnepäin, missä kuusi ennen seisoi.
Viidestoista luku.
Talvi oli kulunut enempään kuin puoleen, kun erään tuiskupäivän iltamyöhänä lumisena ja viluisen näköisenä Mäkelän pirttiin tulla syöksähti Ledenbergin konttoristi, sama, joka kirjoitti Mäkelän kauppakirjan. Päästyään kynnyksen yli konttoristi huudahti ihastuneesti: — Hoh, hoh, miten täällä on lämmin pirtti, ihan kuin käen pesä. Terveisiä Koskelasta ja erittäin kauppias Ledenbergiltä. Mutta minulla on ensimäinen asia pyytää saada olla yötä talossa, kun sitäpaitsi on vähän niinkun asiankin nihua taloon.
— Tervetuloa vaan! Onhan tässä lämmintä lakeen asti, sanoi Mikko iloisesti ja kiirehti riisumaan turkkia vieraan yltä ja kopistelemaan lumesta. — No, mitä sinne muuta kuuluu?
— Eipä liikoja, rauha vain. Rauha ramea ja ruoka makea.
— Millä kyydillä sitä on kuljettu, onko hevonen ja kyytimies mukana?
— Tulin oikein kievarikyydillä, mutta kyytimies lähti kartanolta takaisin, ei sanonut tulevansa pirttiin sulailemaan lumiansa, sanoi olevan paremman olla yhdessä lumessaan.
— No tulkaahan tänne peremmäksi istumaan, onhan sitä istuimen laatuakin, sanoi Mikko ja osoitti pöydän lähellä olevaa uutta valkoista jakkaraa.
— Kiitos vaan! En halua istua, kävelen, niin paremmin lämpiän. Huh, tuli vähän kylmän köhmäkkä tuossa reessä vastatuuleen istuessa, sanoi vieras hartioitaan nujautellen.