— Kun suomalainen oppii selväksi maan kielen, niin se on Amerikassa haluttua tavaraa, vaikka millä alalla. Eipä ole tietoa, minkälaisena käskijänä tämä kirkassilmäinen Matti on kahdenkymmenen vuoden perästä.
— Ihmisiähän ne ovat käskettävätkin. Kunpahan hänestä tulisi kunnon käskettävä, niin eihän sekään paha olisi, sanoi Auno, mutta sanoissa tuntui Tuomaan puheen vaikuttama mieltymys.
* * * * *
Raskaalta tuntui Aunosta ja Mikosta tottua uuteen, yhtäkkiä päätettyyn asiaan, joka oli riistävä heidän ainoan lapsensa valtamerien taa. Matti oli ollut kodin ilona eikä häntä olisi nyt päästetty lähtemään, ellei elämä olisi näin suistunut raiteiltaan.
Ylihuomenaamuna oli päivän kajastus vaisuna, matalana juovana itäisellä taivaanrannalla, kun Alatalon Kustin oriin kulkuset ja aisakello helisivät kartanolle, josta hetken perästä Kusti itse pitkine turkkineen ja pitkäsääryksisine koirakintaineen työntyi tupaan. Pian oltiin yhdessä pöydän ympärillä lähtökahvia juomassa. Eikä siinä kauan viivyttykään, ennenkuin oli kaikki lähtöön valmiina. Mattikin silmät kirkkaina oli jo vaate päällä ja toimittautui kasvot totisina sitä mukaa kuin näki Tuomaankin toimivan.
Auno otti nyt vuoteeltaan lämpimät huopapeitteet, kääri ne Matin ympärille ja kantoi sitten pojan rekeen, missä peitteli yltä päältä. Syvästä vilttien lomasta näkyi vain pojan kasvot. Kuumat kyyneleet nyt tippuivat Matin kasvoille, kun Auno moneen kertaan suuteli Mattia ja sanoi: — Tokkohan sinua nähnen enää.
Tuomas kaivoi povitaskustaan lompakkonsa, otti sieltä sadan dollarin rahan, pisti sen hyvästellessään Aunon käteen ja sanoi: — Tuolla saat kesäksi lehmän, osta se minun ja Matin muistoksi. — Sen sanottuaan hän istui Matin viereen rekiperään. Samassa hyppäsi Kusti reen kuskipukille. Silloin helähtivät kulkuset, remahti aisakello ja reki lähti jymisten pakenemaan tielle. Kulkusten kilke levisi tyynessä aamuhämärässä raikkaaseen ilmaan, mutta kohta vaipui tuskin kuuluvaksi himinäksi, joka sekin vähitellen sammui.
Syvä tyhjyyden tunne povissaan palasivat Mikko ja Auno tupaan, istuivat pöydän taa, missä Auno täytti molemmat kupit kahvilla ja sanoi: — Lähtö, lähtö seuraa ihmislasta synnyinsijalta hautaan asti. Kyllä minulla kauan pysyy mielessä Matin lähtö. Mutta minä voin kuitenkin Jumalan avulla ottaa päivän vastaan sellaisena kuin se tulee. Jumalan johto oli siinäkin, että tuo Tuomas tuli huviksemme näiksi kamaloiksi päiviksi ja ehkä Matin ikuiseksi elämän onneksi.
— Oli se todellakin soma sattuma tuo Tuomaan tuleminen tänne, mukautti
Mikkokin ja jäi syviin mietteisiinsä.
Kahdeksastoista luku.