Huhtikuun neljästoista päivä oli tullut. Taivas oli kauttaaltaan uhkaavassa pilvessä, mutta ilma oli lauha ja tyyni, kun Mikko istui Tuomelan kievarihuoneiston korkeilla portailla odotellen sitä määrättyä hetkeä. Odotus tuntui ilkeältä, paha aavistus sanoi, että oli ikävä edessä, josta ei voittajana suoriuduta. Tunnelmaa lisäsi sisältä kuuluva juopuneen nauru. Mikko huudettiin sisään. Hän ei ollut ensikertalainen, hän oli jo tottunut käräjätapaan. Hän näki taas valkealla liinalla katetun pöydän raamattuineen ja lakikirjoineen ja kymmenmiehisen rivin vakavia lautamiehiä. Huomatessaan pöydän takana istua mörsöttämässä saman juopponaamaisen tuomarin, joka rovastinkin asian oli ratkaissut, valtasi hänet täydellinen toivottomuus ja kylmä välinpitämättömyys. Toisella sivulla huonetta seisoi paperiretaleet käsissään Koskelan kaupungin viskaali, liisterillä kiinnitetty lappu otsakulmassa. Vahingon ilo turvottuneissa kasvoissa hän katsella öllisteli Mikkoa ajatellen: pyydyksessä sinä sankari nyt olet. Siitä ei Mikko ollut tietävinään, seisoi vain oven lähellä olevan, vasta lämmitetyn uunin vierellä katsellen puoleksi auki olevaa kamarin ovea kohti, mistä näkyi pöytä pitkine pulloineen, kirkkaine pikareineen. Tämä näky ei hänen toiveitaan lisännyt eikä mielialaansa kohottanut.
Kun Mikon asiaan päästiin, ojensi viskaali tuomarille käsissään olevan paperiretaleen ja katkonaisesti sanoa tolitti:
— Tässä on kauppias Ledenbergiltä valtakirja, jonka nojalla minä saanen kunnian korkealle oikeudelle hänen puolestaan esittää seuraavaa: Kuten siellä korkean oikeuden hallussa olevista asiakirjoista näkyy, minä viime maaliskuun 10 päivänä läänimme herra kuvernöörin antaman välipäätöksen nojalla sanotun kauppias Ledenbergin puolesta tulin tämän vastaaja Mikko Mäntysen hallussa olevalla Mäkelän tilalla panttaamaan kaikkea sekä irtainta että kiinteää hänen hallussaan olevaa omaisuutta, jolloin sanottu Mikko Mäntynen yhdessä erään apumiehensä kanssa anasti suuremman summan rahaa, joka oli ulosoton alaista, ja kaikki vaatetavarat, vaikka ulosottolain mukaan hän olisi saanut viedä ainoastaan välttämättömät pitovaatteensa, mihin katsoen vaaditaan tämän Mikko Mäntysen asettamista konkurssitilaan. Ja koska vielä minua, laillista virkamiestä, häirittiin virkatoimessani, pideltiin pahoin ja lyötiin otsaan, mistä on todistuksena tämä haava kulmassani, vaadin hänen langettamistaan suurimpaan lain ja asetuksen mukaiseen rangaistukseen.
Sitten kauppias Björkqvist ojensi tuomarille kädessään olevan paperin ja sanoi: — Kuten tästä paperista näkyy, minullakin on tältä Mikko Mäntyseltä saamista, minkä tähden yhdyn kauppias Ledenbergin vaatimukseen Mäntysen asettamisesta konkurssitilaan.
Tuomari kirjoitti kanteen nyt pöytäkirjaansa, oikaisi selkänsä takakenoon, katsoa moljautti Mikkoon ja kylmän öräkästi kysyi: — Mitäs tähän nyt vastaaja sanoo?
Mikko ei ollut moneen yöhön nukkunut, pää oli tohjona, äänikin tuntui salpautuneen. Viimein hän rykäisi ja ponnistaen viime aikoina käyttämättä ollutta puhekykyään jäykästi sanoi: — Minä en ole mitään laittomuutta tehnyt. Minulla ei ole mitään velkaa Lättenperille. Se velkakirja on väärennetty, tuulesta tehty, jolla minulta ryöstettiin omaisuus.
— Vai väärennetty, tuulesta tehty! sanoi tuomari purevan ivallisesti.
— Se on väärennetty, minulla ei ole sitä asiaa Lättenperille, sitä vähemmän tälle Jörkvistille.
— Anastitkos sinä ne rahat ja vaatteet, joista kantaja kertoi? sanoi tuomari, äänessä puolihumalaisen iva.
— Otin minä, ja ne olivat omiani, niissä ei ollut mitään varastettua.