— On oikein mieluista nähdä, että tätä rappiolle joutunutta isoisäni syntymäkotia näin perinpohjin ruvetaan kuntoon ottamaan. Mutta minulla on sangen ikävä asia teille ilmoitettavana. Siinä eräässä Salmenniemen rovastin välisessä jutussa, jonka hyvin muistanette, on hovioikeus vahvistanut kihlakunnanoikeuden päätöksen. Sen on vahvistanut senaattikin ja tuominnut teille kolmekymmentä päivää vankeutta, jonka johdosta nimismies toimitti minut teitä täältä hakemaan ja saattamaan Koskelan kaupungin vankilaan suorittamaan vankeuttanne. — Sen sanottuaan mies kaivoi kainalolaukustaan paperin, jonka nurkissa näkyi ruskeankirjavat leimamerkit, ja sanoi: — Tässä se on päätös.
Mikko ei välittänyt päätöksen näkemisestä. Kasvot synkistyivät ja hän puristi suun ja hampaansa visuun ja oltuaan kauan ääneti sanoi surunvoittoisesti: — No, hyvä tuo oli, ettei sattunut heinän- tai elonkorjuuaikana. Mutta rukiinkylvöttä jään tulevaa vuotta varten. Voi tätä maailmaa!
Mikko riisui hevosensa aisoista, talutti sen taloon, missä toimitti Aunolle, jonka tuli viedä se Koivulaan. Koivulainen toimittaisi ruunan omien hevostensa mukana laitumelle.
Nololta ja haikealta tuntui Mikosta tämä lähtö. Hän neuvotteli lyhyesti Aunon kanssa elämän järjestämisestä kuukaudeksi eteenpäin, sanoi katkerana jäähyväiset ja lähti poliisin jälkeen kävelemään, kasvot synkkinä ja hampaat lujaan puristettuina.
Saman päivän iltana poliisi saattoi Mikon Koskelan vankilaan, missä vankilan päällikön vaimona oli Pekkilän Sikri. Mikon nähtyään ja poliisilta kuultuaan asian tämä sanoi iloisesti nauraen: — Nyt kuitenkin minulle aukeaa tilaisuus sen velan maksamiseen, joka on ollut minun sydämeni pohjalla siitä Pekkilän syöjättären kynsistä pelastumisesta. Hän osoitti keinutuolinsa Mikolle istuimeksi ja poistui kahvin keittoon.
Vankilan päällikkö sai poliisilta nimismiehen antaman passin ja merkitsi kirjoihinsa, jonka jälkeen poliisi sai poistua. Sitten hän kirjansa lupsautettuaan kiinni kääntyi Mikkoon ja sanoi ystävällisesti:
— Me olemme pitkin matkaa seuranneet teidän elämänne tarinaa ja tapahtumia, ja tämä Sikrihän se tuon tuostaan on säälistä itkeä suhauttanutkin. Nyt minä puolestani lupaan, että teidän ei tarvitse tietää olevanne vankina. Iltaisin, kun toiset vangit suljetaan yöteloilleen, suljen minä toisten silmien peitteeksi teidätkin koppiinne, mutta samalla heitän lukon auki. Kun kaikki vangit ovat paikallaan, niin pääsette omia aikojanne tulemaan tänne meidän seuraamme samoille illallisille.
— Kiitos teille vaan, sanoi Mikko. — En minä vankeudesta vankeutena kovinkaan paljon perustaisi, olinpa minä nämä kolmekymmentä päivää vaikka aidan vitsaksena. Mutta se kaivaa sydäntäni, kun rukiinmaa oli kedosta sulattava ja nyt tämän seikan takia jään rukiinkylvöttä.
— Ei nyt sentään, sanoi vankilan päällikkö mietteissään. — Nyt on vasta toukokuun kahdeskymmenes viides. Kesäkuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä pääsette vapaaksi. Heinän teko alkaa tavallisesti siellä maaseudulla vasta heinäkuun puolivälissä. Siihen mennessä vielä kerkiätte laittaa rukiinmaata ison alan.
— Kun se tuo rukiinmaan laitto olisi yksin, niin jotakinhan sitä kolmessakin viikossa kerkiäisi, mutta viittä vaivainen vailla, kun on puussa pohjat, petäjässä liisteet. Ei ole viikatteita, ei viikatevarsia, ei hankoa, ei haravia, ei sanalla sanoen mitään kynttä karkeampaa. Niin ne ovat yhtäälle yhden jäljet, kun sitä on yksinään laittamassa.