Päivä oli puolen rinnassa. Etelän lauhkea tuuli leuhutti ruunan pitkää harjaa ja kesän ensimäisten kärpästen takia ruuna kimpsautteli jalkojaan seisoessaan kärryjen edessä rauniolla, mistä Mikko hikipäässä kaksin käsin ammensi kiviä kärryihin. Hän ei huomannut vieraan tuloa, ennenkuin tämä sanoi hyvänpäivän ja hymyillen lisäsi: — Jopa nyt on vanhoja aarteita ruvettu purkamaan.
— Eiväthän nämä eilisiä näy olevan, sanoi Mikko kääntyessään vieraaseen päin. Samassa Mikko tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi olentonsa: vieraan otsalla oli poliisin merkki ja virkalaukku kainalossa.
— Eivät nähtävästikään ole eilisiä, sanoi vieras. Lienevät niitten Korhosten kokoamia, joiden tiedetään jo paljon ennen isoavihaa Savosta tänne tulleen. Niitä tiedetään olleen kaksi veljestä, toinen on asettunut tuohon Kuurtajanniemeen ja toinen tälle paikalle. Tuota jokea ovat ruvenneet kutsumaan Kuurtajaksi, kun se on kuurronnut heidän eläimiään metsän pedoilta toiseltapuolen, — toiselta puolen kuurtoaa taas tuo ympäri niemen kiertävä järven ranta.
— Tämäköhän se sitten on vanhin paikka tällä kylällä.
— Tämä se tiedetään vanhimmaksi. Tästä ne sitten ovat levinneet sitä mukaa kuin ihmisiä on lisäytynyt.
— Vanhuuttaanko tämä sitten sairastaneekin, kun on näin kulolleen joutunut. Uudesta on alettava, jos mielii maasta leipänsä saada.
Vieras punalsi varmasti päätään ja sanoi: — Kyllä tämä maa antaa leipiä kyntäjälleen. Asujain kunnottomuutta tämä on tällä jäljellä. Vuosikymmenen, jopa enemmänkin, on ollut aivan omine ruokineen… On soma nähdä, mitä on tuleva, kun näyttää teillä olevan aikomus aivan perustuksia myöten ruveta kuntoon laittamaan taloa. Tuntuu senkintähden somalta, kun tähän minunkin isäni isä on syntynyt. Siitäpä olen kuullutkin tämän talon historian. Isän isältäpä kuulinkin, että hänen vanhemmillaan tässä on ollut leipää ja leivän särvintä toistenkin lapsille.
— Eivätpähän ole noita raunioita pelloilta raivanneet, sanoi Mikko istuessaan rauniota kiertävälle penkereelle. Siihen istahti vieraskin, kaivoi taskustaan sikaarin, jonka sytytettyään juuri kuin puolustaakseen vanhempiaan sanoi: — On ollut yleisenä tapana koota pelloilla kivet raunioihin. Kuten näette, on niitä kaikkien talojen pelloilla, missä vain kiviä on. Onpa ollut luulona, että rauniot suojelevat hallalta toukoja, että kesän lämpö kun lämmittää rauniot perinpohjin, niin ne hallayönä vuorostaan höyryävät lämpöä ympärilleen.
— Hm… Voi lapsellista ajatusta! sanoi Mikko. — Päinvastoin raunioitten kohdalla, jossa ei talven lumi suojele maata, menee routa syvään, ihan maaemään asti, ja sieltä se kesän pitkään sulaessaan itkee vettä ja pitää maata kylmänä. Sanokaapas, kuka on raunion ympäriltä leikannut täyden tou'on? Nekin korren piikit, jotka vaivaisesti raunion ympärille kasvavat, pysyvät vihantina jälemmäksi eivätkä maan kylmyyden vuoksi voi tuleentua muitten mukana… Jos pysyn elossa ja Jumalasta lienee myötiä, niin kolmen vuoden perästä ette näe tämän talon pelloilla rauniota eikä halla kylmä viljaa aikaisemmin kuin rauniopelloilla.
— Paljon mahdollista, paljon mahdollista, sanoi vieras ja kiven särmään niisti sikaarinsa päästä valkeaksi palaneen hiilen. Sitten hän rykäisi kolmeen kertaan ja osaaottavalla tavalla virkkoi: