— Kyllä ainakin syksyyn asti, sanoi Mikko. — Tuossa tämän kupeessa näkyy olevan pöksä, johon minä laitan uudet akkunat ja muutenkin sitä puhdistelen. Siinä me tulemme aikaan, sillä minä en päivällä tule tarvitsemaan huonetta muuta kuin syöntiaikana ja sitten yöllä.
— Kyllä sopu tilaa antaa, kun kukin panee siipensä sivulleen, sanoi
Auno viitaten akan päivälliseen käytökseen heidän ensi näkemässään.
Auno lähti hoitamaan lehmäänsä ja Mikko hevostaan, mutta nyt täytyi saada talosta huomiseen asti lainaksi astioita, joilla antaisi elukoille vettä ja lypsäisi lehmän.
Ukko toimittikin Mikolle ämpärintörppöjä elukkain astioiksi ja akka antoi inhoittavan mustan puukiulun lypsyastiaksi. Auno vei sen purolle ja koetti siellä hiekalla puhdistaa, mutta se ei sen valkeammaksi tullut, siihen täytyi lypsää. Navetasta palatessa olikin maitoa kaikille tämän katoksen alla asuville ihmisille.
* * * * *
Huomeniltana ei Aunon enää tarvinut Onnikkiaan lypsää akan mustaan kiuluun, vaan oli sekä maito- että muut ruoka-astiat uudet ja omat. Illalliskeitonkin sai keittää omalla padallaan ja sai ruveta nukkumaan omaan sänkyyn, omiin vaatteisiin oman katon alla. Vuodetta kyllä ympäröivät mustat seinät, mutta ne eivät mieltä ahdistaneet. Kaikki vastoinkäymiset tuntuivat olevan takana päin. Taivaan siunaus tuntui viihdyttävän vastatulleita illan uneen. Ja huomenaamun tulikeränä kohoava aurinko näkyi tuovan uutta siunausta.
Kahdeskymmenes ensimmäinen luku.
Kaksi viikkoa olivat Mikko ja Auno asuneet Korholassa. Kaikki kevätkylvöt oli jo tehty, oli korjattu vainioitten aidat, lakaistu pientareet niityiltä ja nurmilta kerätty risut. Lukemattomat teräväkärkiset ruohon oraat vihannoittivat maata, puitten urvuista puhkeavat lehdet loivat päivä päivältä metsäisille rinteille kesän herttaista väriä.
Mikko käveli tänä aamuna nurmisella vainiolla, jonka aikoi sulata tänä kesänä kylvettävälle rukiille. Kun raunioita oli paljon, mietti Mikko, mitä hänen nyt oli lähinnä tehtävä: ruvetako vetämään rauniot ensin pois ja sitten vasta sulata nurmi pelloksi. Rauniot olivat satojen vuosien kuluessa uponneet puolikyljistään maan sisään ja ympärille oli syntynyt korkeita, nurmea ja vaaraimen varsia kasvavia penkereitä. Tuollaiselle nurmen orasta vihottavalle penkereelle istui nyt Mikko ja kun ympärillä näkyi vain raunioita, tuntui hänestä kuin hän olisi hautautunut näiden jäkäläpäällisten raunioitten sisään. — Kaikkea pitää nähdä, kun satoja vuosia on taloa asuttu ja noita on siedetty pelloilla, tuumi Mikko itsekseen.
Aitojen takana vesakossa oli louhinen kumpu, jota ei voinut koskaan pelloksi sulata. Sinne raivasi nyt Mikko kivenvetotien ja kohta nähtiinkin hänet ruunallaan vedättämässä tuolle kummulle kiviä. Kuului kuin ankara ukkosen jyrähdys aina kun Mikko päästi kärryjen korista kivikuormansa valumaan.