— Meillä on, tuota, siksi roppakädellä pantu perunan siemeniä itämään, tuota, että hehdon tai parikin saatan antaa, tuota, teille, virkkoi Risto reippaasti.
— Sepä olisi Jumalan lykky, jos niin kävisi laatuun, sanoi Auno tyytyväisenä.
Mikko ei raskinut viimeisiä rahojaan panna perunan kauppaan eikä siinä ukon ja akan kuullen tahtonut puhua velkakaupasta. Kääntääkseen senvuoksi puheen toisaalle hän sanoi: — Mutta niitä raunioita, niitä näkyy olevan teidänkin pelloillanne, jos tämänkin talon. Se on kumma, kun ne niitä sietävät pelloillaan, kun niitä näkyy olevan joka talon pellot täynnä.
— No kun niitä tottuu kiertelemään, tuota, niin siinä se, tuota, menee.
— Minulla kyllä ei riitä kärsivällisyyttä niitä kiertelemään. Kyllä lähtevät sitä mukaa kuin sulaksikin saan ja sen sanon, että haihtunut niitten luku on, kun tulette tulevana keväänä näillä ajoin katsomaan.
— Paljon mahdollista, tuota, mutta kyllä ne sentään ovat isompia nuo rauniot, tuota, kuin ne näyttävät. Ne kun satoja vuosia ovat painuneet, tuota, niin niissä on kätösen loimet niitä ottaessa, tuota. Ne eivät tämänkään talon pellolla ole eilisen teeren poikia, tuota. Tämä on vanhimpia taloja. Tässä tiedetään tulen palaneen ennen isoa vihaa, tuota, ja niillä monilla raunioilla on jo päiviä päässä, tuota.
— Olkoon niinkuin on, kyllä ne tästä lähtien rupeavat muuttamaan majaa, sanoi Mikko jäykästi.
Risto nousi kahvipöydästä, onnea toivottaen alkoi kätellä Mikkoa ja
Aunoa ja kutsui ensi pyhänä tulemaan kumpaisenkin kotiinsa kylään.
— Me tulemmekin, ja sitten tehdään se perunakauppa, sanoi Mikko Riston kättä puristaessaan.
Ukko ja akka näkivät, että asiat lähtivät loistavasti uusilla asukkailla alkuun, ja he olivat nyt kuin kynsille lyödyt. Alakuloisina ja häveten päivällistä käytöstään akka kysyi: — No miten se nyt on, pitääkö meidän nyt tästä ihan suin päin lähteä pois, vai sovimmeko vielä olemaan, meillä kun ei ole tämän enempää perhettä?