Samassa joutui Auno navetasta ulos, mutta ei ollut puhetta kuulevinaan, kutsui vain Repolan emäntää jäljessään tulemaan huoneeseen, kaivoi vaatemyttynsä sisästä pannunsa ja kahvikompeensa, haki talon sivuitse juoksevasta pienestä purosta pannuunsa vettä ja meni porstuan perällä olevaan keittiöön. Keittiön loukossa oli polven korkuinen kivilaite, jolla oli tulisija ja ylhäältä orresta riippuva puukoukku ja muutamia kekäleitä. Siihen koukkuun pani Auno pannunsa sangasta riippumaan ja kekäleistä viritti tulen alle. Siinä kyllä mustui pannu, mutta saatuaan kahvin keitetyksi Auno vei pannunsa purolle ja luuturaasulla puhdisti kirkkaaksi ennenkuin toi pöydälle. Siinä talon sinne tänne hetjahtelevalla mustalla pöydällä olivat nyt kahvineuvot. Sen ympärillä oli sekä talon väki että Auno vieraineen iloisesti keskustellen juomassa kahvia, kun mies mustaharjalla ruunikolla hevosella toi heinäkuormaa ja Mikko asteli heinäkuorman perässä. Kun ukko akkunasta havaitsi sen, leimahtivat kasvot kumman näköisiksi. Hän nousi katsomaan ja sanoi: — Koivulan Risto!
Hevonen saatiin talliin ja heiniä eteen. Miehet tulivat tupaan, ja nähtyään pöydän ympärillä kahvinjuojat Risto virkkoi hyvän tuulen näköisenä iloisesti: — Tekö täällä olette, tuota, harjakkaita juomassa, ja meinaatteko meidät asianomaiset jättää, tuota, kuiville suin.
— Nämä ovat lehmän harjakkaita, hevosen harjakkaat tulevat perästä, sanoi Auno iloisesti ja kohotti pannuaan, tuntuisiko siitä vielä edes yhdet kupit tulevan. Pannussa tuntui vielä olevan. Auno puhdisti kaksi kuppia ja laski ne täyteen.
— Siinä on aluksi teillekin, minä tuon kohta lisää, sanoi hän ja melkein juosten kiirehti ulos.
Risto ja Mikko tyhjensivät kuppinsa. Nyt Mikko otti povitaskustaan lompakkonsa, veti siitä kolme suorallaan olevaa kirkasta satamarkkasta ja sanoi: — Tuo hevosenkauppa kai se päätetään, mutta kun teiltä nuo kärryt eivät joutane myötäväksi, niin kyllä minä tulen aikaan. Minulle ensi hätään on kärryt luvassa lainaksi, vaikka omiensa edellehän sitä ei olisi käynyttä.
Satamarkkasia Mikon kädestä ottaessaan Risto sanoi arvellen:
— Ne, tuota, ovat minulla ainoat. Kesää vasten ainoat eivät jouda, tuota. — Sitten Risto kääntyi ukon ja akan puoleen ja hieman kaupasta hyvillään satamarkkasia poveensa kätkiessään sanoi: — Meillä, tuota, tuli äkäisesti hevosen kaupat. Sanotaan, että yhdellä lastulla, tuota, ei puu kaadu, vaan nyt se kaatui. Minä, tuota, lähdin tälle isännälle tuomaan heiniä, niin tämä isäntä, tuota, kysyi ostaakseen tuota ruunaa. Minä, tuota, arvelin, että saattaa sen yhtä hyvin myödäkin. Tämä isäntä, tuota, kysyi mitä, tuota, tahdotte tuolla ruunalla. Minä sanoin, tuota: »Minä tahdon, tuota, kolme sataa». Tämä isäntä, tuota, tarjosi kättä siihen sanaan.
— Tyhmä mies, kun et tahtonut kuuttasataa, sanoi akka ilkeä ivan hymy kasvoissa.
— Kohtalainen makkara se paras on, tuota. Minä en, tuota, aiokaan uutta naapuriani ruveta nylkemään. Ja sen minä sanon, tuota, että tällä kylällä eletään siksi röytämällä, tuota, että ei tahdota vasta tullutta ruveta, tuota, paikalla paljastamaan.
Lennätettyään kahvipannun pöytään alkoi Auno valitella sitä, ettei täksi kesäksi voida saada perunankylvöä ollenkaan. Jos saisi siemeniäkin, niin ei ole aikaa idättämään, ja siksi toiseksi ei näytä olevan sulaa peltoakaan. Se tilkka, mikä olisi sulana, pitäisi saada ohraksi, jotta saisi muutamankaan riihen täyden ohria.