Tuli puhe lohista. Mikko oli pohjolan-matkoillaan tullut siinä asiassa hyväksi asiantuntijaksi.
— Kuuluu siinä järvilohia olevan, mutta kun minulla ei ole mitään pyydystä, niin pysyvät lohet niinkuin muutkin kalat siellä missä ovat, sanoi Mikko alakuloisesti.
Nyt Sikri oli saanut pöydän katetuksi illallisruoilla ja kehoitti
Mikkoa ja miestään kääntymään pöytään.
Sikri istui pöydässä pieni lapsi sylissään ja alkoi Mikolta kysellä olojen kulkua aina siitä päivästä lähtien, jona hän lähti Mäkelästä.
* * * * *
Kesä oli lämmin ja pitkä. Syyskuun loppuun kesti lämmintä, joten Korholan ruis kerkisi hyötyä, kasvaa ja joutua aivan täysikypsäksi. Tuli kaksi riihentäyttä rukiinlyhteitä ja toiset kaksi ohria, joten niistä lähti enemmän kuin vuoden leipä ja siemenet tulevaksi vuodeksi. Olipa iso ala terhakkaa rukiin laihoakin tulevan kesän varalle, mutta laihon keskellä näkyi nyt raunioita, joita ei olisi näkynyt, jos Mikko olisi saanut olla Korholassa.
Kahdeskymmenes toinen luku.
Mikko oli nyt joka tapauksessa linnassa istunut mies, ja se seikka ei mennyt jälkeä jättämättä, vaan kuvastui hyvinkin selvästi naapurien käytöksessä. Olihan hän joutunut linnaan vielä papin syytöksestä ja eihän tietenkään pappi tyhjiä kaivele.
Olipa sattunut varjoa lankeamaan Aunonkin maineeseen. Mikon istuessa vankilassa oli Aunon sukulainen Saara tullut Etelä-Suomesta Aunon luo ja siellä saanut kuolleena syntyneen lapsen. Ukko ja akka toitottivat vahingoniloisina maailmalle, että oli tapahtunut lapsenmurha, he kun muka olivat aamulla kuulleet selvästi lapsen itkua. Tieto levisi nopeasti ja Auno joutui Saaran mukana vastaamaan asiassa. Lääkäri kyllä todisti lapsen kuolleena syntyneeksi, joten ukon ja akan kuulema itku jäi vain maurullaan olevien kissojen naukumiseksi. Sitäpaitsi oli akan kolero oikeudessakin hullusissaan kertonut, että juuri Auno oli hänelle ensiksi jo aamulla varhain ilmoittanut lapsen syntymisen, joten salaamisesta ei voinut olla puhettakaan, ja oikeus vapautti Aunon syytteestä. Mutta tämä lapsenmurhajuttu rikkoi lopullisesti vanhuksien ja Aunon välit.
Aunon poissa ollessa olivat lisäksi elukat syöneet rukiinlaihon ja hänen palatessaan makasi parhaillaan suuri lammaskatras laihossa. Auno oli heti selvillä siitä, että ukko ja akka — »nuo kirotut henget» — olivat tahallaan repineet aidat. Ukko ja akka viipyivät toista viikkoa käräjämatkallaan. Kun he sitten palasivat, koetti akka tavatessaan Aunon olla kuin liposen lintu. Hän alkoi kertoa matkastaan, missä he ovat olleet ja mitä kaikkea siellä kuulleet ja nähneet. Mutta Auno ei kuunnellut akan kertomuksia. Hän tunsi rintansa kuohahtavan ja sanoi: — Te ette saattaneet olla meidän kanssamme ihmisiksi. Muun pahan lisäksi syötitte nuo ainoat laihon piikit mierolaisten elukoilla repimällä aidat auki.