— Nyt kummia kuuluu! Mekö repineet aidat auki ja mieron elukoilla syöttäneet laihon! Se vasta vale on, tohisi akka.
— Te juuri! Kumpainenka lienee teistä se, joka on aidan repinyt auki ja siitä ovat Erkkilän lehmät ja kyläläisten lampaat silloin käräjäpäivänä tulleet laihoon ja syöneet mustalle mullalle. Mutta nyt on sillä lailla, että ei tarvitse enää kähennellä näitten kattojen alle, vaan saatte kiireimmän kautta toimittautua sinne, missä ei meitä ole. Siellä opitte erottamaan, mikä on lapsen itkua ja mikä on maurullaan olevien kissojen marmatusta ja volinaa.
Sen kuultuaan akka hyppäsi tasakäpälässä ja käsiään yhteen räiskäyttäen sanoi: — Mutta me emme lähde sinun käskylläsi. Meidät on Lentseeni luvannut asumaan, emmekä lähde muitten kuin Lentseenin käskyllä.
— Lentsutta tästä lähdet, kunhan sieltä Mikko kotiutuu. Näette varmaan silloin lähdön, jommoista ette ole ennen nähneet, sanoi Auno ja niistä sanoista kuulikin ukko ja akka sellaisen varmuuden, että huomenna katosivat Korholasta. Myöhemmin kuultiin, että lähes kahden peninkulman päässä olevalle Koikeron kylälle, ukon veljenpojan luokse olivat päässeet asumaan. Mutta vihansa hyvikkeeksi he eivät osanneet tehdä muuta kuin kaiken kykynsä mukaan levittää juorua, että se tohtori, joka Saaran lapsen ruumiin tutki, on ollut lapsen isä ja neuvonut Saaraa myrkyttämään lapsensa. Tästä juorusta ei Saara eikä Aunokaan heti tiennyt, ja kun he sanomalehdestä näkivät, että sama tohtori tiedusteli palvelijaa, niin Auno tunsi olevansa hyvän velassa ainoalle pelastajalleen ja kehoitti Saaraa menemään tarjoksi tohtorille palvelukseen.
Saara pääsi tohtorille palvelukseen. Tästä sai akka uutta vettä myllyynsä. Nythän muka nähdään, että Saara on kuin onkin tohtorin jalkavaimo! Olivathan molemmat lisäksi tulleet äskettäin Etelä-Suomesta. Kohta olikin yli koko Koutajärven seurakunnan ihmisissä se usko, että Auno on Saaran kanssa yksissä tuumin murhannut Saaran lapsen. Auno näki nyt kaikkien ihmisten silmissä halveksivan ilmeen.
Kaikki olivat herkät uskomaan, että Mikko ja Auno ovat tapainsa vuoksi tulleet syntymäpitäjässään niin ihmisten sierateiksi, että täytyi paeta tänne vieraaseen paikkakuntaan.
* * * * *
Mikon ja Aunon mieltä ei ihmisten ylenkatse painanut eikä sekään, että he näin jäivät kaikista paikkakunnan luottamustoimista syrjään. Heille riitti, kun he saivat rauhassa ahertaa kotinsa hyväksi. Vähitellen rupesikin vuosien kuluessa Korholassa kartano muuttumaan koko kylän huomattavimmaksi. Pellot puhdistuivat raunioista ja tou'ot olivat joka kesä Korholan pelloissa paremmat kuin toisissa taloissa. Niitytkin laajenivat ja puhdistuivat pensaista, ja uuteen, isoon navettaan lisäytyi vuosi vuodelta karjaa ja lampaita kuin itsestään. Ennen pitkää karttuikin karja niin suureksi, että Auno ei jaksanut niitä yksin hoitaa, vaan piti saada palvelija. Kävivätpä Mikonkin työalat niin laajoiksi, ettei hänkään tullut yksin toimeen, vaan piti saada renki. Tänä syksynä ruvettiinkin tiedustelemaan palvelijoita, mutta kun kaikkialla tiedettiin Korhola muita taloja ahneemmaksi työtaloksi, niin kukaan paremmanpuoleinen palvelija-ihminen ei lähtenyt Korholaan. Korholaiset saivat tyytyä niihin maailman kiertolaisiin, mitä milloinkin saivat. Jonkun viikon tai kuukauden oltuaan nämä aina lähtivät pois. Niitä piti koettaa pitää mielin kielin, kesyttää juuri kuin metsäeläimiä, että pysyisivät talossa.
Tänä syksynä, eräänä marraskuun päivänä, tulla leimotti Korholaan iloinen, reippaannäköinen mustatukkainen keskikokoinen nuori tyttö, joka hilpeydellään jo ensi näkemässä miellytti Aunoa. — Mistä olet? joutui Auno kysymään. — Et ainakaan aivan naapurista ole.
— Olen Sysmäjoen pitäjästä asti, virkkoi vieras, heilutteli jalkojaan istuessaan penkillä ja olkapäällään riippuvan vahvan palmikkonsa huiskautti selkänsä taakse.