— Mikä sinun on nimesi? kysyi Auno terävästi katsoen vieraan silmiin.
— Reetaksi ovat kutsuneet. Pappi kuuluu nimeä antaessaan karahteeranneen Markareetaksi, mutta sittemmin en ole kuullut muita kuin Reeta.
— Mihin se sitten on matka?
— Kaikkeen maailmaan. Ei ole isää eikä ole äitiä, olen kuin taivaan lintu ilman alla. Avara maailma on edessä ja takana.
— Mikä taika se sitten tänne veti, sanoi Auno yhäkin kiinteämmin, katsoen Reetan silmiin ja käärien käsillään luudan ympärille sidettä väännetystä vitsasta.
— Kun pääsin palveluspaikastani irti, niin päätin lähteä tänne pohjolaan näkemään niitä maailmankuuluja revontulia. Täällähän niitä jo sanotaan nähtävän. Ja tuolla muutamassa talossa sanottiin, että tässä talossa ei ole palvelijaa. Senvuoksi pistäydyin tähän kysymään saisiko työtä ja leipää. Vai lieneekö se sananlasku yhäkin tosi, että pyrkivää ei oteta ruokapalkallekaan?
— Meillä on kumpaistakin, on työtä ja on ruokaakin ja vielä palkkaakin kun vain lienee olijassa olijata. Sanotaanhan sitä niinkin, että paha on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa.
— Sittenhän sen näkee kun koettaa, sanoi Reeta jalkojaan yhäkin virkeämmin heilutellen, ja pyöreillä kasvoilla näkyi mieluinen hymy.
Auno sai nyt luutansa sidotuksi ja pani sen lyhyeen huoneittenlakaisuvarteen, jätti sen loukkoon ja ystävällisesti virkkoi: — Lähdepä, Reeta, sitten katsomaan meidän navettahoitoa.
Reeta hyppäsi seisaalleen, nykäisi vaaleankirjavan päähuivinsa kaulalleen niskansa taakse ja lähti kynttä kantta Aunon jäljessä mennä leimottamaan navettaan.