— Tehdään sitten niinkuin tahdot, sanoi Mikko ja lähti pitkillä askelilla kävelemään veräjälle, mihin oli tänä aamuna jätetty haravat. Janne joutui kuitenkin ennenkuin Mikko harava käteen ja tuiskuna rupesivat heinäaallot menemään levälleen. Eikä se aurinko kerjennytkään monta askelta siirtyä ennenkuin heinät olivat levällään.
Aamiaisen jälkeen Mikko köllistyi heinäläjää vasten, jonka oli latoon syömään tullessaan tuonut, mutta Janne istahti vain ladon kynnykselle ja hetken siinä istuttuaan sanoi: — Kun tuo ilma on noin heinämiehen mieluinen, niin eikös, isäntä, lähdetä niittämään? Levähdämme sitten sateella tai joulun pitkinä pyhinä.
— Kyllä minä siihen tuumaan taivun, sanoi Mikko naurusuin hypäten makuulta ja lähti kävelemään viikatteitten luokse.
Mikon mukana kävellessään Janne potki heiniä ja sanoi: — Kas sitä!
Heinät jo päällisin puolin kahisevat. Edellä se olisi, jos nyt niitä
ruvettaisiin hajoittamaan. — Niin on. Edellä on ennen tehty, mukautti
Mikkokin.
Päivä oli puolen rinnassa, kun Halli ilmestyi niittäjäin luo. — Janne vilkaisi kotiin päin ja näki Aunon iso juurikori kädessään tulevan. Janne arvasi tuotavan kahvia ja varsin näyttääkseen emännällekin, mihin hän kykenee, rupesi entistä hurjemmin lyömään heiniä, vaikka hänen likainen paitansa jo ennestäänkin oli likomärkänä hiestä ja tarttunut selkään kiinni.
Niittäjät olivat jo toisen ladon jättäneet jäljelleen. Sen ladon lattialle Auno nyt levitti kahvineuvot ja hoihkasi: — Tulkaapas niittäjät nyt tänne. — Lähdetäänpä sitten, sanoi Mikko nakaten viikatteensa mättäälle. Mättäälle nakkasi Jannekin viikatteensa ja sanoi: — Lähdetäänpä vain näkemään, mikä sitä emäntää vaivaa kun se huutelee.
Auno oli levittänyt kahvivehkeensä sanomalehdelle ladon lattialle. Sen ympärille kolmikantaan nyt istuivat Auno, Mikko ja Janne. Halli jäi taammas ja palavin silmin pälyi vehnäleivoksiin. Auno täytti kupit ja kehoitti panemaan sokeria sekaan ja ottamaan hyvän vuoden leipää seuraan.
Vehnäpalasta ottaessaan Janne hauskamielisen näköisenä sanoi: — No tuolla tuota ei tarvitse suutaan narrata, siinä on haukata asti. Monissakin taloissa kun ollaan muka vehnästäkin antavinaan, niin se on tuon koiran kielen lainen läpikuultava viilu. Suuhunsako sen panee vai suunsa viereen, niin se on sama. Parempi on kelpo tyhjä kuin semmoinen annos.
— Totta on, että kun häntä antaa, niin antaa eikä tyhjää tarjoa, sanoi Auno ja rupesi täyttämään Jannen kuppia ja kehoitti vieläkin panemaan sekaan.
Toista vehnäpalasta ottaessaan Janne sanoi: — Jääpiköhän tässä aivan ilman tuo kolmas mies, joka tuossa kieli lerpallaan palavin silmin noin surkeasta naamasta katselee tätä meidän meininkiä.