— Sellaiset Reetathan ne juuri saattavat ihmiset epäilemään syyttömiäkin, virkkoi Janne nureksien. — Minulla kyllä ei ole muuta takuuta annettavissa kuin omat sanani, että minä en tästä talosta lähde en kymmeneen vuoteen, jos vain olla saan. Höperöhän olisin, jollen tämmöisestä ruokatalosta pitäisi kiinni, kun sitäpaitsi minulla ei maailmassa ole yhtään, joka minua ikävöi ja jota minä kaipaisin. Ja lienettehän näillä viikoilla jo nähneet, että kykenen minä ansaitsemaan ruokani ja hiukan verran palkkaakin.
— Kyllä, kyllä, virkkoi Mikko ja lähti kamarista noutamaan rahoja, kun arvasi kysymättäkin, että Janne nyt sadepäivänä haluaa mennä vaatteen ostoon.
Janne otti hymyillen Mikon kädestä rahat, veti nuttunsa povitaskusta esiin mustan lompakon, jossa oli pari kymmenenmarkkasta entisiä rahoja.
— Nyt minä saankin vaatteet, virkkoi Janne tyytyväisenä. — Kun noin sataa, niin emme suinkaan lähtene niittämään. Minä lähden kauppias Tuppuraiseen, sieltä samalla menen räätäli Tossavaiseen ja toimitan, että saan pyhäksi uudet vaatteet.
— Ei nyt ennen päivällistä tarvitse lähteä. Minulla on viiliäkin. Syödään nyt viiliä, kun ollaan kotona, sanoi Auno syöttäessään Hallille vehnäsosaansa. Mielessä tuntui somalta, kun nyt koko syksyksi ja ehkä tulevaksi vuodeksikin on tiedossa kelpo työmies. Mielellään tuollaista pitäisi kuin omaa poikaansa, vaalisi kaikella tavalla.
— On niissä tukkilaisissa sieviäkin poikia, sanoi Auno, kun Janne päivällisen jälkeen oli lähtenyt kauppias Tuppuraiseen päin kävelemään. — Mutta lienee se hänessäkin vikansa, kun raha ei kartu tuommoiselle työmiehelle.
— Voi olla ryyppymies ja ehkä korttimieskin, vaikka tässä näin vähälle aikaa ei tapojaan viitsinyt näyttää, arveli Mikko.
— Jotakin vikaa sitä täytyy olla, kun raha ei kartu.
Jannea ei näkynyt tulevaksi illalliselle. Ei ollut tullut yövuoteelleenkaan, ei tullut huomenna eikä sitä seuraavana eikä kolmantenakaan päivänä. Pyhänä Mikko lähti kuulostelemaan, kuuluisiko miestä missään. Kävi kysymässä Tuppuraisessa, onko käynyt vaatteen otossa, kävi kysymässä Tossavaisessa, mutta kumpaisessakaan ei ollut käynyt. Keskelässä tiedettiin kertoa, että viikolla eräänä päivänä Kotasalmen tiellä on nähty sellainen mies erään pahamaineiseksi tunnetun nuoren naisen kanssa rinnan kävelemässä. Molemmat olivat olleet päissään. Auno tämän kuultuaan löi käsiään yhteen ja huudahti: — No, kuka uskoisi!… Kuka uskoisi Jannesta sellaista!… No, johan sitä tässä pääteltiinkin, että jotakin on vinossa, kun rahaa ei kartu. No, ei uskoisi…
— Kyllä se vei kuin koira enemmän kuin toisen puolen niistä rahoista ilmaiseksi, sanoi Mikko. — Mielelläni kyllä olisin sille viisikymmentä markkaa viikolta maksanut, mutta puolet niistä rahoista hän olisi vasta lauantaina saanut. Kolmas viikko jäi häneltä puoleen.