— No onneapa olkoon! No ei olisi uskonut, kun pyörähditte takaisin syntymämaallenne.
— Olihan se todellakin pyöräys. En vielä eilen illalla illan pimetessä tätä uskonut, itkin koko eilisen päivän ja itkin vielä illallakin tämän syntymäkotini kohtaloa, kun velipojista ei tullut kalua eikä syntymämaansa asujaa. Mutta kun illalla se räntäsateinen ilta oli pimennyt pimeimmilleen, niin Lättenperi tuli konttoristeineen kuin tuulen tuomana. Ja kun kuulin, mikä vierailla on asiana, niin ilosta hyppäsi sydämeni. Sitä ei usko, jos ei ole kokenut, että niin voisi maallisesta onnesta riemastua. Aivan yhdessä hengenvedossa minä hyppäsin syvimmästä surusta ihan korkeimpaan iloisuuteen.
— Eihän tuo mikään kumma, jos teillä on ollut surua velipojistanne, niitten elämä ei viimeaikoina enää ollut oikeitten ihmisten elämää: alituista kortinlyöntiä, juominkia, tappelua ja kaikenlaista roistoutta. Mutta kyllä heidätkin maailmanranta opettaa, jos ei ennen niin Kakolassa.
Jertta toi nyt sylyksensä kuusen oksia ja koivun varpuja, joista he kaikki kolme, Auno, Malla ja Jertta rupesivat kilpaa tekemään luutia. Malla se sai ensimäiseksi havu- ja varpusekaisen luutansa valmiiksi, pani sen pitkään varteen ja alkoi voimansa takaa kahdakäsin husata lakea ja sanoi ylpeästi:
— Nyt kun on uudet asukkaat tulleet taloon, niin puhdistetaan kaikki vanhat liat laesta ja lattiasta, kerta keskiseiniltäkin.
— Se on oikein, että luut koirille, sanoi Jertta ja alkoi luudallaan huhkia seiniä. Auno ripsui uunia ja uunin seutua. Jouduttuaan seinien luutimisessa oviseinälle sanoi Jertta nauraen:
— Silloin ei velipojilla ollut puumetsä kovinkaan kaukana, kun tuosta hellapuuta ropottivat. Se tapahtui viime pyhänä parhaana kirkkoaikana. Orret ne polttivat jo silloin, kun nimismies tämän talon panttasi.
— Riettaan orjat, mitä ovat tehneet, sanoi Malla.
— No, ei olla milläänkään, puulla ne puut paikataan, vaskilla hevosten varsat, sanoi Auno reippaasti.
Mikko oli navetan päältä hakenut saavin, vanhasta aisasta tehnyt korennon ja kun Malla oli laen ripsumisesta joutunut, rupesi nyt Mallan kanssa kantamaan vettä, jolla roikuttivat lattian joka paikasta huleisilleen, jotta lika alkaisi liota puusta irti sillaikaa kun pestään akkunoita, pöytä, rahi ja penkit. Kun ne oli pesty, teki Malla viimeisistä luuta-aineista luudan Mikollekin, ja silloin kaikki neljä henkeä rupesivat luudillaan ihan voimainsa takaa lykkäämään lattiaa ja väliin aina kylvivät hiekkaa yli lattian. Matti se sillaikaa istui pöydällä ja käsiään räpittäen nauroi sille kummalle. Kun sen ensimäisen märkyyden ja hiekan avulla oli joka paikasta niin paljon lykätty, että puhdas puu alkoi luudan jälessä vilkkua, rupesivat Mikko ja Malla taas kantamaan vettä, ja nukuttelivat lattialle Aunon ja Jertan husatessa luudallaan. Hölisten meni likainen vesi sillan raosta sillan alla olevaan syvään hautaan, mutta siitä ei kukaan huolinut, vaikka tulisi vettä tulvilleen, kunhan vain puhdasta tuli. Ja puhdastapa tulikin! Ei ollut päivä vielä laskenut, kun pirtti oli niin puhdas, että ihmisten ääni rupesi helisemään kuin juhlasalissa. Malla oli vielä niin toimekas, että kävi metsästä katajan lehviä, pienenteli niitä ja ripotteli joka paikkaan lattialle ja hymyillen sanoi: