Mikko oli taas entistä useammin ruvennut muistelemaan Ledenbergiä ja kärsimäänsä vääryyttä. Jokainen vastoinkäyminen toi mieleen Ledenbergin asian. Tämä Korhola, jonne Mikko oli edullisilla ehdoilla päässyt, oli aluksi vaikuttanut sovittavasti. Tämän Korholan saanti oli johtanut hänet synkistä ajatuksista ja kostotuumista. Mutta tämä koti oli ehkä jätettävä, ja tuntui kuin välimatka noihin ilkeihin tapahtumiin olisi käynyt lyhemmäksi.
Mikko nousi kävelemään lattialle, katseli akkunoista ulos ja sanoi: — Yhä vain räntä lätisee akkunanruutuihin ja tuuli jymistää nurkkia… Ei milloinkaan tunnu somemmalta olla kotona kuin tämmöisenä hetkenä. Mutta mitäpä tuosta, kun ei voi olla kotonaan, vaikka kodikseen on laittanut.
— Koti se on koti pienempikin, kun se on oma ja omalla turpeella. Hyvä on pirtti pikkuinenkin, kota kolmisoppinenkin, kun se on omasta taasta.
— Niinhän tuo laulaa runoilijakin: »Suuruutta emme rukoile, me pienuutehen tyydymme»…
— Siinä se aika kuluu pahallakin ilmalla, sanoi Auno kun kuuli kellon lyövän kahdeksan.
Illallista syödessä Auno puheen aluksi sanoi: — Nytpä tuo kauppias Tuppurainen saa tästä talon, kun se on aina sanonut, että hänen pitää saada maatila, josta saa kaikenlaista maantuotetta. Tämähän on ihan kuin luotu hänelle.
— Saapi kai tämän kuka tahansa, joka enimmän maksaa.
— Paljonko aiot pyytää?
— Ainakin irtaimineen kaksikymmentä tuhatta. Pari lehmää ja elot itselle, nimittäin tulevana keväänä. Talven me tässä olemme ja talven aikana hankimme paikan, mihin oman kurkihirren alle muutamme.
— Kaksikymmentä tuhatta! huudahti Auno. — Niitten koroillahan elämme kuin herran pojat. Yli tuhannen markkaa vuodessa.