— Minkähäntähden tänä päivänä on ollut niin pahamieli koko päivän? sanoi Mikko heittäen sanomalehden kädestään. — Tahtomattanikin ovat koko elämän tapahtumat kiertyneet mieleen mustaa mustempina. Pienen pienetkin seikat ja elämässä tapahtuneet hairaukset ja tyhmyydet tulevat esiin mustina ja suurina. Suututtaa ja harmittaa ennen kaikkea se ensimäinen käräjänkäynti Pekkiläisen kanssa ja Jertan asian ajo käräjissä.
— Mitäs pahaa niissä sitten oli?
— Niissä se on alku kaikkeen, jatkoi Mikko alakuloisesti. — Niissä asioissa voitin loistavasti ja sitä tietä jouduin tuomio-istuimien kanssa tekemisiin. Jos Pekkiläisen ja Jertan juttuja ei olisi ollut, niin olisi pysynyt mielessäni vanhempieni opetus. He puhuivat aina kammoten käräjänkäynnistä ja sanoivat: »Sinne laki kunne kantajat paremmat» ja »raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen». Isäni aina kehuikin, että hän on se mies, joka ei ole lakituvan kynnyksen yli jalkaansa astunut. Ilman Pekkiläisen ja Jertan juttuja en olisi antautunut käräjänkäyntiin rovastin kanssa. Siinä suututin tuomio-istuinten herrat senaattia myöten, niin että ne saattoivat syyttömästi tuomita meidät konkurssitilaankin. Ilman sitä taas ei olisi ainoa lapsemme joutunut ilman alle kuin linnunpoikanen, jolta emä on ammuttu. Sitä tietä jouduimme tänne tuntemattomaan puoleen kaikkien halveksittavaksi. Koko elämämme on mustaa taivalta, ainoa valokohta on Kivelässä-olomme. Siellä olimme niin onnelliset kuin nuori parikunta voi olla.
Auno rykäisi, venytteli sukan kudelmataan ja melkein ihastuen ehdotti: — Mutta nythän meillä ei ole kuin yksi askel astuttava, niin pääsemme samanlaiseen onnellisuuteen kuin Kivelässä ja vielä vähän varmempaankin. Myymme tämän talon, laitamme Kivelän kokoisen mökin. Jos kymmenenkin tuhatta saamme rahoja pankkiin, niin niitten koroilla elämme ja asumme siinä pienessä Kivelässämme kuin herran kukkarossa. Maata viljelemme vain lystiksemme. Pidämme yhden tai kaksi lehmää, joita minä hoitelen, ja kaikki paha on ollut tie hyvään. Kun sinun vatsavaivasi kestää vuosia paratakseen, niin siinä pikkutalossa saattaa parannella, ei tarvitse tavoitella apulaisiksi mitä petkuttajia milloinkin… Kunnollista työmiestä ei saa millään hinnalla. Kävin päivällä riihiladosta pehkuja lehmille: läjissä on jyviä ja ruumenia, ja jyväisiä tähkiä pehkuissa ja oljissa.
— Sekin se on osaltaan tänä päivänä minun mieltäni painanut, kun vielä tuo riihien puinti meni niin kuin se meni, sanoi Mikko ja kääntyi akkunasta katsomaan, vaikka ei ulkoa mitään näkynyt muuta kuin musta yö. Tuuli humahteli raskaasti nurkissa ja räntäinen sade rapisi akkunaan. — Kyllä se totta on, että olojen pakosta näytään sortuvan siihen tilaan, että myötäväksi se tämä talo tulee, vaikka viimeiseksi maallisen elämämme suojaksi olen tätä ahertanut, sanoi Mikko hyvin vakavasti.
Aunon sydän hytkähti, hänen kasvonsa kirkastuivat. — Et usko, miten minusta on lysti kun sinä sen käsität, kiiruhti hän innoissaan sanomaan. — Olenhan minä monta kertaa sinulle sitä sanonut ja sanon vieläkin, että tämä talo on myytävä ja ruvettava elämään rahojen korolla. Nyrkin kokoinen mökki laitetaan vain, jossa oman katoksen alla asutaan.
— Se sinun tahtosi se juuri viepikin siihen, kun toisena syynä on tämä minun terveyteni. Jos se olisi sinun mieltäsi vasten, niin en vieläkään tätä ajatustani ilmaisisi. Koettaisimme hänessä rimpuilla päivästä toiseen.
— Se on minun tahtoni ja uskon, että kyllä tälle ostajia löytyy, kunhan vain tiedoksi tulee, että tämä myydään, sanoi Auno ja tuli niin iloiseksi, että nousi lattialle kävelemään ja kävellessään kutoi sukkaa. Hän kutoi entistä sukkelammin, kirkkaat sukkapuikot vain lampun valossa säteilivät käsissä.
— En minä meidän elämäämme niin synkkänä pidä kuin sinä. Onhan tässä sentään eteenpäin päästy. Totta on, että on elämässämme ollut kamaloitakin kokemuksia. Se oli pahin se konkurssitilaan syyttömästi tuleminen, kun vietiin lehmät, lampaat ja hevonen ryöstämällä. Etkö muista, miten kamalan haikeasti lehmärievut ammoivat ja lampaat määkivät, kun päihtyneet miehet ruoskillaan pakottivat tielle?
Tämä muisto näytti olevan Aunolle niin raskas, että hän ei voinut jatkaa. Hän vetäisi päähuivinsa otsalleen ja sai sanotuksi vain: — Voi maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat. Niin on kirjoitettu, ja tosi on.