Mieluinen elämäntoveri on asunnon vieressä puu, joka on kovia kokenut ja horjumatta seisonut myrskyissä ja sateissa.
Kahdeskymmenes kuudes luku.
Kauppias Tuppurainen oli ostanut Korholan ja Mikko oli Tervolaiselta saanut ihailemansa järven niemen ja kappaleen maata viljelysmaaksi. Siihen hän rupesi Korholasta pitäen tekemään taloa. Tulevan juhannuksen aikana olikin talo jo siksi valmis, että saattoi mennä asumaan. Asuinrakennuksessa oli kaksi huonetta, pirtti ja tupa, navettakin oli kahdelle lehmälle ja vasikalle tai lampaalle. Järven rannalla oli pieni, soma sauna.
Oli juhannus-aatto, kun Mikko ja Auno taluttaen lehmiä saapuivat uudelle talolle. Kun navetassa oli uusi valkoinen silta, oudostuivat lehmät sitä ja ne täytyi pakottamalla saada navettaan. Pelosta vapisten menivät ne hiljaa hiipien Aunon jälessä parsiinsa, missä Auno kytki ne kiinni, jolloin ne rupesivat hätäisin silmin ikävästi ynymään. Mutta kun Auno toi nurmivihkot eteen ja hyvitteli, rauhoittuivat lehmät ja rupesivat syömään. Tupaan tultuaan Auno heitti nuttunsa ja päähuivinsa naulaan, istui sitten akkunan luokse ja alkoi katsella kuusten oksien alitse järvelle, missä hennon etelätuulen ajamat herttaiset laineet hiljalleen vierivät rantaan.
— Nyt minä todella tunnen pitkältä vaivaloiselta matkalta päässeeni, sanoi hän. — Mäkelästä tänne on ollut sanomattoman vaivaloinen tie, mutta matka on tehty, Jumala olkoon kiitetty.
— Kylläpä todellakin voi sanoa, että matkan päähän on päästy, virkkoi
Mikko istuen toisen akkunan luona, hänkin järvelle katsellen. — Mutta
minä tahtoisin sanoa, että matkalle on lähdetty Kivelästä eikä
Mäkelästä.
— Samaa sanoisin minäkin, jollen Mäkelässä olisi syntynyt. Siinä olen nähnyt tämän elämän ensimäisen päivän valon ja sen pientarilla olen pienenä piehtaroinut. Kuusi se vaan meni Mäkelästä pois, kuten rakastettava vanhus talosta. Ei ole mitään täällä iankaikkista. Mutta tuossahan seisovat hänen jälkeläisensä parhaassa miehuudessaan. Katsohan noita lukemattomia villanpehmeitä tämän kesän kasvaimia jok'ikisessä oksan kerkässä ja noita marjan kokoisia kävyn alkuja. Tuolla kuusten latvoissa ne ovat aivan kypsän mansikan näköisiä. Kaikki nuo yhdestä suusta äänettömällä kielellään kiittävät Jumalaa.
Mikko katseli vain järvelle ja aikoi kohta vähän levähdettyään lähteä heittämään verkkoja. — Mikä tälle talolle pannaan nimeksi, kysyi Auno tuokion ääneti oltuaan. — Nimihän lapsella olla pitää. Pannaanko »Onnela»?
Mikko rykäisi ja sanoi — On liian hempeä nimi. Ei se elämä tässäkään, eikä missään paikassa, paljasta onnea ole. Ajattelen, että olkoon tämän talon nimi Juurus, kun tässä ollaan kuusten juurella.
— Sehän todellakin sopii! Juurus! Oikein perinpohjainen nimi! Olkoon minusta vaan Juurus.