— Mikä estäisi täällä olemasta vaikka mitä kaloja, lohiakin. Avara on tuo kuikan pelto tuossa edessämme, sanoi Auno, teki pienen voileivän matkallaan syötäväksi ja lähti saunaa laittamaan lämmitä.
Kohta rupesikin saunan ovesta tupruamaan sakea harmaa savu, minkä seasta Auno syöksähti ulos ja meni navettaan hoitamaan lehmiä.
Iltasella oli järvi aivan tyyni. Vaarojen lailta ja järven saarista näkyvät juhannuskokot kuvastuivat järven pintaan ja illan rusko valoi silkkisen verhonsa veden kalvoon, vaarain lakiin ja lehtoisille rinteille. Mikon ja Aunon mielestä ei järvellä olo ollut milloinkaan tuntunut niin viehättävältä kuin nyt. Kun verkot oli laskettu järveen, heittäytyi Mikko venheen perään selkäkenoon, Auno istui tuhdolla airot käsissään. Silloin tällöin hän laski aironsa veteen ja nykäisi venhettä uimaan tyyntä pintaa pitkin. Vene jätti vain tuskin näkyvän väreen. Mikko ja Auno olivat kumpikin kuin lumotut, eivät puhelleet mitään eivätkä tienneet ajattelevansakaan mitään. Viimein kuitenkin Mikko ojentui, otti huopurimen käteensä ja oikaisi venheen rantaa kohti. Silloin Aunokin rupesi soutaa lipiskoimaan ja nöyrästi lähtikin venhe uimaan rantaan.
Kotiin tultuaan he istuivat äskeisille istuimilleen katselemaan yhä roihuavia juhannuskokkoja ja niiden kuvastusta järven pintaan.
— Eikö muuteta tämän talon nimi Rauhalaksi? ehdotti Auno. — En missään tähän asti ole tuntenut niin somaa rauhan tunnetta kuin nyt tässä. Korholan kylällä olimme hyljeksittyjä muukalaisia. Täällä meidän ei tarvitse nähdä ylenkatseisia kasvoja. Täällä meillä ei ole tekemistä muun kuin vilpittömän luonnon kanssa. Tunsin äskenkin tuolla järvellä ihan nousevani Jumalan pyhiin asuntoihin.
— Mitäpä onkaan ystävistä, jotka pahana päivänä kuitenkin hylkäävät ja pakenevat, sanoi Mikko miettiväisenä. — Mutta tätä talon nimeä ei kuitenkaan muuteta. Juurus sopii paremmin kuin Rauhala. Luonnossakaan ei aina ole rauha, eikä ihmisen mielessä. Elämä antaa aina uusia huolia.
— Olkoon sitten Juurus… Turhia minä haaveilinkin. Minä tässä ihanana yöhetkenä liitelen ihan autuaitten maissa, enkä muista, mitä elämä maailmassa voi tuoda mukanaan… Juurus! Meitä sitten tästä lähtien ihmiset rupeavat sanomaan juurukselaisiksi.
— Niitähän me juuri olemmekin, sanoi Mikko naurahtaen. Sitten hän rupesi riisumaan kenkiä jaloistaan ja sanoi: — Tuntuupa hieman väsyttävän. Raskas oli se kontti ja Punakorva tahtoi aina olla kantapäillä. Piti kävellä tavallista kiireemmin.
— Tulihan se tietysti Punakorva Hertan jälessä, ja Hertta todellakin minun kantapäitäni kaapi, niin että täytyi puoleksi juosten tulla. Hertta luuli johonkin hyvään ruokamaahan heitä vietävän, mutta toiseksi muuttui mieli, kun avattiin navetan ovi ja alettiin sinne vaatia. Sitten lypsäessä ne jo kuitenkin olivat hyvällä tuulella, nuolla kaahnuttivat minua koko lypsyajan eivätkä heittäneet, vaikka kieltelinkin. Oikein silmät lupallaan vain nuolivat.
Auno toi nyt pöydälle äsken keittämäänsä juustoa, voita, säynästä ja leipää. He rupesivat syömään päästäkseen nukkumaan ennen auringon nousua.