Sen sanottuaan Mikko otti pöydältä piippunsa, kaivoi siitä porot lieteen, täytti sen uusilla rouheilla ja sytytettyään laskeutui vuoteensa laidalle vetelemään savuja.
Nähtyään, että isäntää ei vielä nukuta, sanoi Malla:
— Missähän nyt tämän talon entinen Esko viuluaan vingutellee! Viime lauantai-iltana se tässä vielä oli tanssittanut tämän kylän nuoria.
— Soitolle sitä silloin tanssitaan, kun Eskon soitolle! Sama kuin porsasta hännästä vetäisi, sanoi Mikko.
— Elähän sano! virkkoi Mallan vieressä makaava Jertta. — Eskon viulusta kun pääsi aina: »Kaakkuri, kaakkuri, harmaja lintu, Hiltulan toopissa sininen sintu», niin silloin me Tuovilan tyttöjen ja poikain kanssa jouduttiin lattialle.
— Sen »kaakkurin» tuo lienee jotenkuten osannut, sanoi Malla. — Mutta sen minäkin sanon, että eri sävelet lähtevät Mustalais-Jannen viulusta, vaikka on mies musta ja vanha eikä ole viulukaan neljänkymmenen markan maksava, kuten Eskolla. Mutta mitenhän sen maksun lienee käynyt, velaksi se Esko oli sen Piiraalan Viljamilta saanut, viisi markkaa sitä oli kaupan aikana maksettu.
— Kyllä se taisi sen maksaa, sanoi Jertta. — Jyviä ja perunoita möi Esko varkain toisista, ja useinpahan se Viljami kävi täällä Eskoa opettamassa soittamaan. Esko viime aikoina harjoittelikin uskolla. Se lienee opetellut sitä taitoa pääelinkeinokseen, niin se kuulosti olevan aie.
— Siellä savottapaikoissa kai sitä sellaista taitoa tarvitaan, sanoi Malla, — jos tuota nykyaikana näkyy tarvittavan vaikka missäkin. Mutta kaikista viheliäisintä elinkeinoa se soitto kuitenkin on. Sen ympärille se kaikenlainen riettaus kokoontuu… Kun olisivat miehet olleet miehiä, niin jo kelpaisi tämmöisessä talossa asua. Kolme miestä kuin Viron sutta, ei kokoa eikä näköä vailla, ja juuri parhaassa iässä työtä tekemään. Heittäydytään rentuiksi ja ruvetaan uneksimaan puuveitsellä hopean vuolemista. Siinä on sentään ajatusta!
— Eipä se ole maailma niin avara talossa-olijalle kuin savotassa, sanoi Jertta ja painoi päätään tyynyä vasten syvempään. Malla tunsi, että Jertta haluaa painautua nukkumaan, ja kun ei Mikon ja Aunon vuoteeltakaan päin virketty mitään, niin Mallakin painoi kasvonsa päänalusta vasten, vetäisi peitettä hartioilleen ja rupesi odottamaan unta.
Kello oli kaksi aamusella, kun Mikko heräsi. Ulkoa kuului tuulen jyrinää ja kuusi tohisi kuin koski. Mikko sytytti tulen lamppuun, sytytti piippunsakin ja katseli akkunoista ulos. Mallakin valveutui, hyppäsi kimpoamalla istualleen ja kysyi: