— Mikä se on tuo jyrinä, tuuliko semmoinen?
— Tuuli ja tuisku, ihan maankaato, sanoi Mikko ja piippuaan vedellen meni kartanonpuoleisestakin akkunasta katsomaan.
Sitä se kuusi illalla ennusti.
Sitä vilua se värisi, vaikka oli aivan tyyni eikä edes kovin kylmä ilmakaan.
— Voi hyvänen sitä ilmaa! Kuusikin tohisee kuin Pankakoski ja nurkissa jyrisee kuin ukkonen.
— Sen näki jo eilen aamulla, sanoi Mikko, — että lunta on ilmassa, pilvet olivat valkean äljäkät ja lunta kasvoivat. Päivemmällä ne katosivat ja ilmakin lämpeni, kun tuuli lienee ollut etelässä, koskapa pilvet pohjoiseen pakenivat. Niinpä näkyy olevan kuin sanotaan: syksyinen hyvä ilma pahaa ajattelee. Ei sitä kuitenkaan eilen osannut uskoa, että nyt on tuommoinen ilma.
— Ei olisi uskonut, mutta eihän sitä tiedä taivasta taata.
Mikon ja Mallan puheesta valveutui Aunokin. Säikähtäen kimposi hän istualleen ja puolihätäisesti kysyi:
— Mitä on tapahtunut? Mikä on tuo jyrinä ja tohina?
— Tuisku ihan ponneton, sanoi Mikko ja rauhallisena veteli piippuaan näyttääkseen Aunolle, jonka näki säikähtävän, ettei tässä ole mitään hätää.