— Minä olen nukkunut ihan kuin porsas, etten ole koko yönä herännyt enkä kuullut mitään, ja kuinka pitkään olisin nukkunutkaan, jollen olisi tulta huomannut ja kuullut teidän puhettanne, sanoi Auno.
— En minäkään olisi tiennyt, vaikka olisivat pirtin päältä purkaneet, sanoi Malla. — Makeata unta tuntuvat vanhat asukkaat jättäneen tähän taloon.
— Eiväthän nuo aivan kaikkea unta tunnu lopettaneen, vaikka kyllä kai ne sitä oman osansa viljelivät. Yhdeksän aikana aamusella on sanottu veljesten vielä heinäaikanakin olleen yölevolla.
— Olisiko nuo viime kesänä koskaan nousseet, jollei olisi ollut joku repijä, sanoi Jertta, joka hänkin oli Mallan puheesta valveutunut. — Minun kun piti nousta lehmiä hoitamaan kuutta käydessä. Minä lypsin lehmät, siivitsin maidon, sitten vasta keitin kahvin ja sääristä kiskomalla sain sitä juomaan. Sitten ne keitäntäaikana kävivät niittää väikkäsemässä, mutta aamiaisen jälkeen ne pari ja kolmekin tuntia nukkuivat ruokalepoa. Minä lähdin syötyäni niitten aamurupeamaiset niitokset haravoimaan luo'olle ja luo'olle saatuani sitä minäkin kerkisin vielä kolme kyllääni nukkua, ennenkuin heinikon rinteeseen alkoi yksi ja toinenkin niittäjä ilmestyä. Mutta elähän malta, sillä lailla niillä kolmella poutaviikolla saatiin tehdyksi tuo alangon ison aukean latoala, joka nyt on meillä, ja siinä on heiniä kuin sirkunrintoja.
— Kolmessa viikossa yksi latoala, vaikka teitä oli neljä henkeä! huudahti Malla. — Penttilässä, jossa minä olin haravamiehenä, tehtiin niillä kolmella poutaviikolla kaikki heinä eikä ollut kuin kolme niittäjää ja minä alituisena haravaihmisenä. Piikatuppelo siellä kävi joskus muka minua auttamassa, mutta se ei merkinnyt mitään, ja emännän apulaisenapa sen melkein piti ollakin, kun sillä oli pieni lapsi. Se olikin eri tuohenlähtöä, kun kolmessa viikossa tehtiin koko talon heinä, vaikka Penttilässä on kuusitoista lypsävää, erittäin kymmenkunta päätä joutokarjaa, kaksi täysirahkeista hevosta, yksi varsa ja pari tusinaa lampaita. Mutta Penttilän miehet ne eivät tuntikausia ruokalepoa nukkuneetkaan. Isäntä kuului olevan raskasuninen, ja siksi hän ei syötyään milloinkaan uskaltanut pitkäkseen heittäytyä, sytytti vain piippunsa ja rupesi sitä kynkkämöisillään vetelemään. Ja kun siinä uni tuli siksi, että piippu putosi hampaista, niin silloin se hyppäsi ja silloin sitä lähdettiin. Ja sitä tulikin jälkeä: kolme ja neljäkin latoa aina päivän osaksi täytettiin. Mutta kyllä olikin iltasella juustomaljat ja viilihulikat pöydällä, kun tultiin niityltä kotiin. Siinä talossa ei nälkä palele päätä. Niitylläkin kun aamiaiseksi puuroa keitettiin, niin isäntä se asettui puuron silmän panijaksi ja sanoi: »Yli puurosta sen pitää lusikkaan silmän mennä, se se viikatteelle livun antaa».
Malla oli innokas juttelija eikä malttanut jättää heinäntekomuistojaan, joihin oli joutunut näin keskellä yötä, vaan jatkoi:
— Ja kaukaniityllä kun oltiin, josta ei päästy kotijuustoille eikä viilille, niin isäntä se ei uskonut muita iltaskeiton höystön panoon, vaan itse se hakkasi siihen lihaa ja sitä piti olla syödä tähteen jättäen, ja usein sitä jäi Murrillekin ja joskus jäi siltäkin. Sekin oppi syömään paljon. Ensi-iltana se mitenhän lienee ollut niin ajattelematon, että söi vellintähteen kaikki, olipa siinä luisimpia lihojakin. Sitä ukkoparkaa rupesi sitten janottamaan, se meni purosta juomaan, lakki, lakki hyväsen aikaa ja lähti kävelemään majaanpäin, mutta pääsi vain sylen verran matkaa, kun palasi uudelleen lakkimaan, lakki taas tovin aikaa ja lähti majalle, mutta ei vieläkään päässyt kuin sylen verran. Taas piti palata takaisin lakkimaan ja nyt sillä rellotti maha kuin tiineellä sialla. Kun ei enää sopinut mahaan vettä, niin se rupesi puron rannalle pitkäkseen, turpa ihan veden kielelle, ja siitä se pitkällä kielellään aina lipsautti vettä suuhunsa. Sille meidän piti nauraa puoli yötä, ei tullut nukunnasta tolkkua. Mutta kyllä Murri osasi toisina iltoina syödä paraiksi, vaikka säälisilmillä se katseli pataa, kun siinä olisi ollut vielä syömistä, ja hyvää olisikin, mutta ei uskalla. Ensi-iltana sille se erehdys lie tullut, kun kotona annettiin aina juuston tähteitä, jotka eivät olleet niin suolaisia kuin lihakeitto… Mutta siinä miehessä oli sellainen tavarain vahti niityllä, että ei ollut pelkoa rosvoista, jos jätti eväät majalle. Kerran oli Tololan härkä tunkeutunut niittyyn, se kun oli semmoinen möyrä, että ei kiertänyt aitaa vaikka olisi ollut hirsistä tehty, pisti vain sarvensa alle, nosti aidan ylös, mujahti aidan alitse sisään ja aita putosi paikalleen tai särkyi. Silloinkin sen matka oli sattunut majaa kohti, josta tuoksahti ruokien haju, ja se meinasi käydä niitä hieman maistelemassa. Murri pahakas oli ollut niin viisas, että oli härän antanut tulla ihan majan eteen, mutta silloin oli osannut härkää säikäyttää. Syvään olivat majan edessä härän käpälät uponneet, kun se oli lähtenyt pakoon, eikä se ollut sittenkään päässyt kuin pari pitkää laukkaa, kun oli pitänyt kääntyä päin. Sieltä kun alkoi rätäkkä kuulua, niin isäntä juoksi katsomaan tapausta. Härällä ei ollut muuta keinoa kuin pyöriä päin Murriin, heristellä sarviaan ja puhista. Jos yritti pakoon, niin Murri housuja repimään, ja pahasti olivat härän housut pölisseet sittenkin, kun isäntä oli seipäällä ajanut sitä aidan taakse. Sitten Murri tulla lehvotti hyväntuulen näköisenä niittymiesten luokse isännän matkassa ja hökisteli henkeen menneitä härän villoja kurkustaan. Käytyään siellä niittymiesten luona, jokaisen luona ikäänkuin ilmoittamassa tekonsa, se lähti juosta leksottelemaan takaisin majalle.
Mallan kertoessa koirajuttuaan nousi Aunokin ylös, mutta kun näki, että kello on vasta kolme, niin heittäytyi vuoteelleen Matin viereen, jossa Matti nukkua sihotti henkihieverinä, ja sanoi:
— Näkyisipä sitä vielä saavan parisen tuntia nukkua, kun saisi sen äskeisen unenpään kiinni. Matti siitä kyllä näkyy pitävän, eikä päästäkään niin sanomin käsistään.
Mikkokin pani piippunsa akkunalaudalle, puhalsi lampun sammuksiin ja sanoi: