— Antaapa hänen sitten jyristä, kun on ruvennut jyrisemään, tottapa hän lopettaakin, kun on alkanut. Sen sanottuaan Mikko laskeutui vuoteelleen.
— Loppuuhan se hauskalta tavara, minkä tuiskultakin, sanoi Malla ja painautui vuoteeseensa.
* * * * *
Päivä oli jo valjennut harmaan hevosen näköiseksi, kun vasta varsinaisesti noustiin, mutta tuisku ei ollut tauonnut. Aidat olivat kaikkialla nietosten peitossa, sylen korkuisia nietoksia näkyi huoneitten ympärillä. Tanhuan suullakin oli nietos räystään tasalla. Navettaan ei päässyt lapiotta, mutta lapiota ei ollut. Mikko oli eilen huomannut tallin nurkkaa vasten pystyssä laudanpalasen. Hän haki sen ja teki siitä lapion tapaista ja rupesi sillä huhtomaan navettatieltä lunta. Pienen tuokion perästä tuli Mikko pirttiin lumisena kuin lumipallo, silmän reikiä vain näkyi, ja sanoi:
— Ei siellä vedä henkeään, siellä on sellainen pöläkkä, että sokaisee miehen. Mutta nyt täytyy rikeneen joutua navettaan. Se minun tekemäni ura on kohtasilleen täysi.
Auno olikin jo varustautunut vaate päälle. Hän koppasi nyt lypsykiulunsa ja lähti.
Mikko rapisteli itsestään lumihyydettä ja sanoi:
— Vettähän sitä tarvittaisiin sekä lehmälle että hevoselle, mutta ei ole pienempää astiaa kuin tuo saavi. Sillä on minun yksinäni mahdoton saada ja teistä yksilahkeisista ei taida olla lähtijää.
— Jo on käyty tuulessakin, tuiskussakin, oltu vastarannassakin. Sää ei sääreen tartu, ei muuta kuin lähtö vaikeinta, sanoi Malla ylpeästi, koppasi naulasta nuttunsa, suki sen päälleen, tempasi loukolta eilisen korentonsa, pisti sen saavin korviin. — Silloin sitä lähdetään. Menkää te edellä, minä seuraan perässä syvin tai matalin.
Mikko veti lakkinsa puuhkat korvilleen, tarttui korennon nenään ja niin työnnyttiin tuvasta ulos. Mutta kun he pääsivät eteisen ovelta ulos, hulmahti Mallalta hameet korviin, ja siinä silmänräpäyksessä putosi korento olalta. Mikko pyörähti taakseen katsomaan ja sanoi: