— Mikä se tuli?
Malla riipoi hameensa korvistaan alas ja sanoi:
— Ei mitään.
Kun Malla sitten sai hameensa oikealle paikalleen toisella kädellään, hallitsi hän hameensa helmoja polviensa kohdalla ja kahlasi Mikon jälessä kaivolle. Matalat kengät oli lunta täynnä ja lumen kylmentämät paljaat pohkeet punottivat kuin aamurusko. Vaikka uusi lumi tarttui pohkeisiin joka askeleella, ei Malla puistelehtanut eikä räpistellyt. Ja vaikka tuisku tuprusi niin, etteivät kulkijat toisiaan nähneet, pysyi Malla vain rauhallisena, kuin ei mitään kummaa olisi käsissä. Kun Mikko sai vintatuksi saavin vettä täyteen, tuli Mallalle sama temppu kerätä helmansa toiseen käteensä ja toisella hallita olkapäälle otettua korentoa. Niin sitä päästiin tanhuan suulle asti, missä äskeinen Mikon lapiointi oli peittynyt entistä korkeampaan nietokseen. Nyt eivät kumpaisellakaan yltäneet jalat pohjaan. Vesisaavi täytyi heittää nietokseen. Silloin Mikko puolihätäisesti sanoi:
— Mene sinä poloinen pirttiin, minä koetan tavalla tai toisella saada tämän navettaan.
— Hei vaan! Mikäs tässä on hätänä, matalassa kaivossa! huudahti Malla iloisesti. — Otahan lapio ja madalla nietosta, niin viedään kaikella kunnialla viemisemme perille.
Mikko haki lapionsa, jolla tupruutti pehmyttä nietosta syrjään sen verran, että jalat rupesivat vastaamaan, Silloin Mikko ja Malla tarttuivat taas saaviinsa ja haalasivat navettaan, missä Auno iloisesti huudahti:
— Vettäkö todellakin! Olin vasta ajattelemassa, miten sitä lehmän suu märäksi saadaan.
— Vettäkö tuo lienee vai lunta. Aivan tuo nyt täyttää lumella, mihin hitunenkaan sopinee, sanoi Mikko ja katseli sitä saaviaan, jossa piti olla vettä. Se oli kukkurina lunta. Siinä nietosta lapioidessa oli tuisku täyttänyt saavin lumella.
Malla päähuivistaan kopisteli lunta ja sanoi: